Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä… Vaan puistossa yhä kävellään, kävellään — aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli kuljeskellut Paulinkan kanssa.
Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin pitkin toria.
Mitä oli tapahtunut hänen elämässään?
Jotakin enää korjaamatonta…
Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä, tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa kaikista häiritsevistä pikkuasioista, — hän tuntee ja näkee, millainen alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai "Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat rengit… Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras, — joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta ja esimiesten käskystä… Koko se elämä on hänelle vieras: hän on valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä ies…
Ja kas sitten… vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin… Seminaarista päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt valoisalta, kaikki ihmiset — hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea… ja kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, — pääasia muka oli edessäpäin — elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä neitsyeellä oli romaaninsa… Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"…
Ja sen jälkeen — oli alettu elää… Ja sitten…
Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt, mihin rientää torilta.
Ei hän ymmärrä vaimoaan!… Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki!
Vieraita!
Paulinkka… se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei
Paulinkka…