Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on mustasukkainen… Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä… aivan pikkaraisesta… tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa… kuten hyvää naista — ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää… eikä usko mitään juoruja… Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen on puhdas, puhdas… ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet palauttamaan… ja lepyttää hänet jälleen… Mitä, hän, Iivana sanoo, sen on Paulinkka tekevä!
Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä.
— Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin… sillä onhan Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku painaisi, estäisi hengittämästä… Aivankuin elämä olisi tyrmä!
Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan:
— Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka… Anna!
Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät halvatut sormet.
— Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias… Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain kunniaksi!
Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin.
— Vainajain muistoksi!
Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat, mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat kuin tuntemattoman murheen mailma.