Pappi ei tiennyt, miten ilmilausua asiansa.
— Tuota kun… että jos sinä matkustit sen… mikä sen nimi nyt olikaan… niin tuota… lyhyesti sanoen että eikös teidän välillä ole joitain suhteita?
Paulinkka oli vaiti, mutta pappi odotti vastausta kääntyen poispäin.
Jotain itsepäisen-uhmailevaa ilmeni hänen kasvoillaan. Hetkisen hän ikäänkuin epäröi mitä vastata, ja sanoi sitten yhtäkkiä räikeästi ja täsmällisesti:
— Ei!
Pappi pyörähti sukkelasti hänen puoleensa loistaen ilosta.
— Kas niin, kas niin, tiesinhän sen!… — alkoi hän puhua kuumasti: — tiedänhän minä että sinä olet… tuollainen räjähtävä ruutitötterö! No, joku paikka sinussa on nurin… Hulluksi sinä olet tullut! Mutta pää ja sydän sinulla on hyvät… jumaliste! Vai mitä! Vai luuletko että minä koskaan olen uskonut noita lörpöttelyjä? Kyllä kai minä itsestäni uskoisin vaikka mitä roskaa, mutta sinusta… en milloinkaan!
Naisella värähtelivät huulet.
— Etkö milloinkaan? Etkö todella uskoisi?
Pappi ihan pursuili innostuksesta.