Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä, verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa.
Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus, jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia — noiden laihojen hevosluuskien ruokia.
Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti:
— Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä tulitikkuja möi… Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää!
Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" — Shirokosadovin talo: tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia, risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa, parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni pimeydessä harhaileva ajatus.
Ja niin joka-ikisellä kadulla — samallainen uusi talo.
Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat.
Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa!
Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa. Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä, — muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa, — oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt. Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen — välityskaupalla, rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti. Nälkävuonna hän — yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä — iski kuin korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa, asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan, kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja "pesäpaikkansa" kaupungissa.
Strishikosin — hän taas on eilinen talonpoika.