Papin pauhatessa kuunteli nainen häntä nöyrän ja heikon näköisenä, kädet polville solahtaneina. Ja vähitellen se katkeruus, mikä oli salautunut hänen huultensa poimuissa, levisi hänen kasvoilleen kuin harmaan, kolean päivän heijastus.
— Vai haaveilijatar! — naurahti hän hiljaa. — Mitä sinä siis minulta tahdot? No niin… minä palaan… villoja karttaamaan, palvelijattarien kanssa riitelemään, kanoja kaitsemaan, munia laskemaan, papin rouvien luo kolmivaljakolla ajelemaan, juoruamaan heidän kanssaan… pöyhkeilemään heidän edessään muotihatulla, silkkihameilla… Päiväkaudet piaanolla Straussin säveliä linkuttamaan… niinpä niin… Vaan entäs sitten?
Pappi tuijotti häneen ääneti, ihmetellen moista elämän kuvausta.
— Lasken loppuun kaikki munat, paimennan perinpohjin kaikki kanat… linkutan läpi kaikki valssit… Mutta mitäs seuraa sitten? Niinkö todella elämän loppuun saakka? Vuosi vuodelta? Vanhenenkinhan minä… tulee ryppyjä kasvoihin, silmät käyvät sameiksi… Ostan siis silmälasit ja yhä ruokin kanoja, lasken munia… soittelen valsseja… ajelen troikalla…
Pappi oli vaiti itsekkin masentuneena moisesta tulevaisuuden näköalasta, löytämättä sanoja ja osaamatta niitä keksiä.
— Saathan lapsia! — sanoi hän sitten.
Nainen hypähti sohvalta säikähtynein kasvoin ja huudahti kiihkeästi:
— Ei, ei! Jumala varjelkoon! Niitä ei tarvitse tulla!
Ja niin selvä ja käsitettävä oli papista tämä Paulinkan kauhu, että hän vaikeni.
Mieli yhäti kuohuksissa ajatuksesta, joka oli iskenyt hänen päähänsä tuosta salaperäisestä ja kummallisesta sanasta "lapsia", asteli tämä edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja kasvot murtuneina.