— Ei tarvita, ei tarvita! — toisteli hän. — Jumala armahtakoon! Muutoinkin minä sitä pelkään, hirveästi pelkään sitä! Mitä varten lapsia minulle? Mitä minä heille annan? Kun joka sanassani olen näkevä petosta? Ei, ei… Ja silloinhan ne minut auttamattomasti, ijäksi päiväksi sitovat kiinni…
Hän pudistelihen hermostuneesti.
Kaikki hänen tuonoin niin peräti ärtyneiden kasvojensa piirteet muuttuivat ankaran varmoiksi, mikä tavallisesti on seuraus vain painavasta, järkähtämättömästä ajatuksesta.
Hän kumartui nostamaan lattialta paperossinpätkänsä.
— Minä olen kuin tämä paperossinpätkä! — sanoi hän surkeasti hymyillen. — Joku on minut polttanut loppuun… ja viskannut menemään? Roskakuoppaan! Vai olenko minä ihminen enkä paperossinpätkä? Tokko minä älyän sitä että todella lepään roskakuopassa? Täytä tämä pätkä ruudilla, sytytä se… ja se leimahtaa, lentää tietämättömiin… niin myös minä!
Ivana pappi kohotti päätään.
— Mitä sinä sanoillasi tarkoitat?
Hän laskeutui jälleen sohvalle katsoen kärsivä ilme kasvoillaan akkunaan.
— Minä ymmärrän olevani likakuopassa? Enkä voi minnekkään päästä… Ja niin minä olen täyttynyt epätoivolla, riuhtaissut itseni irti, kirjoittanut kirjeen… ja paennut! Minä pakenin! Ja aurinko säkenöi ja päivä oli kirkas. Mutta silloin tulit sinä ja sanoit: ei olekkaan aurinkoa, ei olekkaan päivää! Ja nyt minä en tiedä mitä sinulle vastata. Saavuin kaupunkiin… aivan kuin toisesta kuopasta ryömin toiseen. Mitä minä täällä nyt teen? Mitä varten minä täällä olen? Olenko niinä kelienkään hyödyksi? Jos lähden ulos kadulle… niin mitäs minä siellä? Mihin minä, tällainen pieni, tällainen mitätön olento menen? Mitä minä osaan tehdä? Ja sitten kaikki tämä ympäristö. Lapsuudessa se näytti minusta suloiselta. Mutta nyt se minut masentaa. Kuin mikäkin risuaitaus, jonka takaa täytyy katsella Jumalan kirkasta päivää… eikä pääse askeltakaan hievahtamaan. Minä pakenin vankilastani — enkä päässyt mihinkään.
Puristaen äkkiä kätensä nyrkiksi, huudahti hän pappiin kääntyneenä: