— Voi, tiedänhän toki itsekkin, etten tästä pääse mihinkään liikahtamaan!
Iivana pappi ei katsonut häneen.
— Kai sinä siis palaat? — kysyi hän hidastellen. Alakuloisen-näköisenä odotti hän jo vastausta ikäänkuin salaa sitä peljäten.
Akkunan takaa kuului ääni.
— Isä tulee! — sanoi Paulinkka: — kukahan tuo nainen lienee hänen kanssaan?
Pappi kurkisti akkunaan.
Ja jälleen hämmästytti häntä savikaivoksisen lakeuden autius. Jättiläis-ruumisarkkuina häämöttivät pitkät, tyhjät vajat ja ikäänkuin niiden hautoina ammottivat kuopat. Niiden takana ylhäällä törröttivät tehtaiden piiput kuni uhkaavat sormet. Monta kertaa ennen oli Iivana pappi nähnyt tämän maiseman, mutta silloin oli se vilissyt täynnä elämää, kun piiput tupruttivat savua ja nokea, ja vajojen kattojen alla ja pitkin tannerta parveili mustia ihmisiä käryn ja savun keskessä, mikä heihin oli tarttunut äärettömän avarasta uunista, jossa tiilet paahdettiin; silloin oli tehtaalta kantautunut korviin ääniä, jotka muistuttivat rautakahleiden kalinaa. Nyt hänestä täällä ihmisautiolla paikalla tuntui kuljeksivan vain Udalovin emännän haamu.
— Miksi täällä on niin elotonta? — kysyi hän.
— Työmiehet ovat lakossa, — vastasi Paulinkka mennen samalla isäänsä vastaan.
Huoneeseen astui sisään Perehvatov, seurassaan nuori tyttö.