Perehvatov, joka oli keskikokoinen, paljosta istumisesta ruunun tuoleilla kyyryselkäiseksi käpertynyt olento, oli näöltään kuitenkin kuin arvokas ja tukeva, täysinpalvellut vanha virkamies. Hänen kasvonsa muistuttivat näöltään muinaisajan kuivettunutta pergamenttia, silmät tuijottivat päässä kuni puoleksikuluneet painokirjaimet.
— Katsohan, mikä hauska vieras minulla on mukanani, Paulinkka kulta!
Tutustukaapas toisiinne! Kauppiaan tytär! Shirokosadova, Aleksandra
Porfirjevna! Ylimysnaikkonen putipuhdasta verta…
Hän lausui tämän keveän-matelevasti ja kääntyi heti Iivana papin puoleen.
Tyttö tervehti Paulinkkaa…
— Elkää uskoko! Minä olen — demokraatti, — puhui esitetty hymyillen.
Neidolla oli yllään tumma kaneelinvärinen puku, joka tiukasti ympäröi hänen korkeata, soreata vartaloaan; päässä, jonka asento oli hiukan ylpeä, helotti olkihattu ilman koristuksia. Hän tervehti vaatimattomasti, puhui yksinkertaisesti, katsoi suoraan silmiin suurilla, rauhallisilla, tummilla shirokosadovilaisilla silmillään, jotka himmenivät silloin kun hän jotakin mietti. Keskustellessa välkkyi niistä älyä ja levollista luottamusta.
— Tämä on minulla koulupuvusta tehty! — virkkoi hän vastaukseksi vaatteista huvitetun Paulinkan äänettömään kysymykseen.
— Täkäläisessä lukiossako te olette koulunne käynyt?
— Niin. Entä te? Paulinkka karahti punaiseksi.
— Minä olen käynyt vain neljä luokkaa…