— Kuinkas te nyt sillä tavoin teitte? — kysyi tyttö.
— Sattui ikävyyksiä… Muutaman tytön takia, juutalaisen…
Desortsevan. Jouduin pahoihin väleihin itse johtajattaren kanssa…
— Malttakaapas! — säpsähti Aleksandra Porfirjevna.
— Minä olen Desortsevan ystävätär! Hän pääsi vuotta ennen koulusta. Te olette siis se, jota hän on niin monta kertaa muistellut! "Sortaa lasta ainoastaan senvuoksi että hän ei ole meidän kansakuntaamme kuuluva — on halpamaista!" — Voi kuinka hyvin se oli sanottu!
Paulinkka katsoi mielenliikutuksella ja kiitollisesti puhetoveriinsa.
— Minäkö todella niin lienen sanonut! Herranen aika! Kyllä siitä on kauvan.
Ja luottamukseen lämmeten, kysyi hän:
— Mitäs te, neiti, nyt aijotte tehdä? Naimisiinko vai?… noin nuorena?
— Ensinnäkin sanon teille etten ole mikään nuori! — virkkoi Aleksandra Porfirjevna: teitä pettää minun ulkomuotoni. Minä olen jo 22 vuoden ikäinen, vaikka tosin en vielä tiedä mitään.
— Mitäs te sitten tahdotte tietää?