— Voi, vähänkös on tarvis tietää! Tahdon tietää elämän, oppia sen perinpohjin tuntemaan, valmistua siihen niin, jotta voin sitä parantaa ja itsetietoisesti uudesta luoda. Tahdon olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen, sen uuden yhteiskunnan, joka on syntymässä mailmaan. Vaan sitä varten täytyy tietää paljon, oppia paljon. Syyspuoleen matkustan Pietariin, yliopistoon. Jollen onnistu sinne pääsemään, niin ulkomaille luistan.
Paulinkka katsoi häneen tutkivasti.
— Päästääkös isänne teidät menemään? Aleksandra Porfirjevna ei vastannut heti.
— Ei. Eihän hän päästä.
— Kuinkas te siis lähdette?
— Lähden kuin lähden kuitenkin! — sanoi neito ja kysäsi vikkelästi: — entäs te… mitäs te puuhaatte?
— Mitäkö minä puuhaan? — naurahti Paulinkka hämillään: — minä olen yksinkertaisesti naimisissa… papin kanssa.
Aleksandra Porfirjevna rypisti hieman kulmiaan ja vilkasi Iivana pappiin.
— Minä en rakasta, — sanoi hän, — pappeja. He palvelevat pahaa!
Paulinkka sävähti tulipunaiseksi ja tuijotti häneen kummastunein silmin, aikoi jotakin kysyä, mutta samalla Perehvatov virkkoi hänelle: