— Paulinkka kulta! — tarjoatkos meille teetä?
— Heti paikalla.
Hän läksi ruokasaliin… Perehvatov jatkoi puhettaan, kääntyen nyt myös
Aleksandra Porfirjevnan puoleen.
— Ukko-raiskan on ikävä yksikseen. Ukko-rukka puhelee itsekseen: menenpä tästä tehtaan konttooriin, Udalovin luo… numeropeli on minulle tuttu asia! Kiitos Herralle Jumalalle, — 35 vuosikultaa olen istunut rahatoimikamarissa numeroiden ääressä ja ilman sitä peliä ihan ikävä riipasee. Kuljenpa tai puhelenpa, numeroleikki aina edessäni väikkyy… Ja onpa se ukolle kuuluva ominaisuus sekin ettei toisinaan öisin nukuta, — niin että mitä te arvelette, arvoisa herra? Niinpä se numeropeli silmissä tanssii!
— Tottumus on pyhä asia — sanoi Iivana pappi matalalla äänellä, hämillään Aleksandra Porfirjevnan tutkivasta ja, kuten hänestä näytti, vihamielisestä silmäyksestä.
— Niin, se tottumus! — kiivastui Perehvatov: — kun noin kodin lämpöisessä sopukassa 35 vuotta istua mököttää… Mutta minä palvelen täällä vasta kolmatta kuukautta — ja jo toinen lainrikkomus täytyy kokea! En ole tottunut nykyiseen kansaan, herra pastori… Enkä halua tottuakaan… siihen olen liian vanha. Ensinnäkin itse Udalov, meidän kesken sanoen, kunnioitettava herra, on raaka talonpoika. Kun on lakko, niin silloin tarvitaan taloudellista voimaa, vaan hän jo toista viikkoa juopottelee. Pääjohtaja… saksalaista sukua. Pölkkypää! Pölkkypää hän on! Minä hänelle vakuutan: Henrik Karlovitsh, kovaa taloudellista sanaa tässä tarvitaan… lempeätä vakuutusta tarvitaan, sentähden että nuo ihmiset tosiaan ovat oikeutetut itselleen lisäpalkkoja vaatimaan ja täytyy heille siis vakuuttaa asian parantamisen mahdottomuutta, jotta eivät vast'edes heittäy hävyttömiksi! Vaan se saksalainen makkara jo aamusta pitäen nielasi oluttynnyrin kitaansa.
Perehvatov heilautti käsiään ja päätään.
— Luovun koko paikasta, kovin on levoton! Lempoako ne minut tänne kyyditsivätkin! Rahatoimikamarissa on — paratiisi. Siellä on vain rauhallisia numeroita. Vaan täällä on kaikki väki ruti-rauhatonta. Ja minä olen vanha, vanha, hyvä herra! Ennen meidän aikaan, kun minä tämän talon pahasen itselleni rakennutin, ei silloin vielä täällä näkynyt noita piipun-tötteröitä… Alkuperäinen autius silloin levisi ympärillä… ja rauha vallitsi, arvoisa herra!
— Taisi olla hyvä nukkua? — hymyili Aleksandra Porfirjevna.
— Oli oikein mainiota nukkua! — tarttui puheeseen kiihkeästi
Perehvatov, tosin vähän kummastellen outoa kysymystä.