Mutta Iivana pappi ymmärsi hänet toisella tavalla ja hyrähti nauramaan.
— Ettekös te neiti, — sanoi pappi istahtaen neidon viereen, — ole
Porfiri Vlasitshin tytär?
Neito siirtyi papista hiukan loitommaksi.
— Kyllä minä olen hänen tyttärensä, — sanoi hän kiireesti: — vaan minä tulin teidän luoksenne, Grigori Petrovitsh, juuri noiden rauhattomien piippujen johdosta. Me olemme keränneet kaupungissa pienen kirjaston työväkeä varten…
— Tekö isänne kanssa?
— Ei, isä ei tähän ole ottanut osaa… Läheisyydessä ei meillä sille ole minkäänlaista säilytyspaikkaa. Tehtaalla on mahdotonta, työmiesten luona on epämukavaa. Mutta tehän voisitte jaella kirjoja aivan kuin omasta kirjastostanne sentähden että olette alati tekemisissä työmiesten kanssa.
— Mutta rohkenen kysästä… Kuinka teidän arvoisa isänne tätä asiaa arvostelee?
Aleksandra Porfirjevna irvisti hullunkurisesti katsahtaen Iivana pappiin.
— Miksi minulta tässä talossa alati kysytään isän mielipidettä? Isäni, kuulkaahan Grigori Petrovitsh, on oma itsensä, ja minä olen myös oma itseni. Minä en ole enää lapsi! Voin astua omilla jaloillani. Olen jo 22-vuotias… Syksystä tulen ylioppilaaksi! [Naisylioppilaan nimeä ei tosin Venäjällä näihin asti ole käytetty; sana kursistka on tarkasti suomennettuna "kurssien kuuntelijatar". (Suom.)]
— Ja hiuksenne leikkuutatte? — hymyili Iivana pappi hyväsydämmisesti.