Aleksandra Porfirjevna katsahti häneen ankarasti.
— Kylläpä pastorilla on typerät ajatukset!
Pappi säpsähti, hämmästyneenä laskien päänsä.
— Kas vaan, kas vaan! — puhui Perehvatov levottomana. — Minä tietysti… Mutta miksi te, rohkenen kysyä, olette kääntynyt minun puoleeni?
— Minä olen teistä paljon kuullut asianajaja Levandovskilta.
— Ahaa, Paavo Stepanitshilta… Ah, hyvä herra… Kuinkas muuten, kuinkas muuten! Mehän olemme hänen kanssaan ystävykset! Kuinka minun siis on oltava kanssanne? Te olette minuun käynyt käsiksi kovin äkkiarvaamatta… Minua tietysti ilahduttaa… Mutta nykyäänhän ajat ovat niin levottomat, ja kirjasto ei ole mikään leikinasia… se on vaarallista peliä!
— Te pelkäätte? Ensinnäkin: omasta kirjastostanne ei kukaan voi teitä estää jakamasta kirjoja, ja toiseksi: te ette välitä virastanne…
— Äityeni armahani! Minä olen vanha… liian vanha teidän juoniinne… Suokaa toki anteeksi! Kuinkas te hoksasittekaan ruveta puuhaamaan sellaisia asioita…
— Isä hoi! Tee on valmista! — ilmoitti ruokasalista Paulinkka.
— Sepä nyt vasta hyvä! — ilahtui Perehvatov: — herrasväki, tehkää hyvin.