Samalla Perehvatov kohteliaasti kääntyi Aleksandra Porfirjevnan puoleen.
— Mitä salaisuuksia suvaitsette supatella tyttäreni kanssa?
— Juttelen tässä, kuinka meitä kerran syytettiin poliittisesta epäluotettavaisuudesta! — sanoi Aleksandra Porfirjevna hymyillen.
— Vai sellaista! — tokasi tuikeasti Perehvatov.
— Minä olin silloin viidennellä luokalla. Meillä muutamilla ystävättärillä oli silloin tapana iltaisin kokoontua Takaliston sillalle laulamaan. Meidät ilmiannettiin johtajattarelle, että me muka laulamme vallankumouksellisia lauluja. Ja arvatkaas, mitä lauloimme?
Hän alkoi koomillisesti hyräillä, heiluttaen päätään tahtiin:
— Tor-r-ea-door… käy taistelohon! Sitten hän kääntyi jälleen
Paulinkan puoleen.
— Voi, se oli onnellista aikaa! Vahinko ettette te käynyt koulua yhdessä kanssani! Silloin sitä osattiin tyttöjä opettaa! Minä ja Desortseva… Meitä oli seura mitä hurjapäisimpiä neitoja. Me jaoimme kaupungin keskuudessamme piireihin ja keräsimme varoja rikkailta… Kukas kehtaa naislukiolaiselta kieltää? Eikö se ole totta? Paljon rahaa me keräsimmekin. Me tunkeusimme surkeimpiin hökkeleihin, työmiesten, pesijättärien, suutarien luo… Tietysti me kaikkein ensimäiseksi pesimme, puimme ja harjasimme tuon köyhän kakaralauman. Neulottiin yökaudet, pestiin, leikattiin, silitettiin. Sitten ryhdyttiin myös opettamaan. Koko Joentakalisto muuttui yhdeksi ainoaksi kouluksi! Lapsikakarat odottelivat meitä kuin pienet kerubit kaduilla… Ja me tulla pouhasimme heidän luokseen kasvot totisina, ketterin askelin…
— No, ja tietysti siitä johtokunta sai tietää? — kysäsi Perehvatov.
Aleksandra Porfirjevnan kasvot kävivät ankariksi.