Neito katsoi pappia tarkkaavasti, mutta jo lauhkeasti.
— Vaan mitäs on Kristuksesta jäljelle jäänyt? — huomautti hän. —
Pappeja vain!
VI.
Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia, punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät, ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien edellä kulki kaksi miestä rinnakkain.
Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään. Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä "Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku, joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset.
— Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, — alkoi hän puhua ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: — sinä olet siellä ainoa järkevä ihminen… aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse.
— Mitä te, herraseni, minulta tahdotte?
— Ole armollinen, tule välittäjäksemme! — pauhasivat äänet: — muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen tietää, kuinka se sinulle onnistui.
— Mikä Muhapelli?
— Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: — meillä on hälle oma liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut.