— Muhapelli tosiaan on olemassa! — hymyili Ljaksanitsh: — kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori Petrovitsh! Kullakin on pereensä… Tuolla Potapovilla esimerkiksi on kuusi lasta.
— Kuusipa hyvinkin! — säesti Potapov: — ne täytyy kasvattaa… opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin…
Potapov pyöritti vihaisesti päätään.
— Ehei, miksi niin… emme me ole lainkaan petoja! Se että me teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan maassa makaisi…
— Oikea ajatus! — hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle.
— Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa.
— Mitä oikeuksia te tarvitsette? — tokasi levottomasti kämmeniään hieroen Perehvatov.
— Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! — huudahti Ljaksanitsh: — onko oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään? Meille sanotaan — oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan päällä, mutta… kätkettynä!
— No sinä, hyvä herra, et ole oikein, — säikähti Perehvatov: — semmoisista puheista eivät kiitä…
— Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on kielletty, lukeminen on kielletty… kohta tulee ajatteleminenkin kielletyksi!