— Ei heillä ole siihen oikeutta! — huusivat työmiehet: — me teemme työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai aikovatko he meidät kadulle viskata?
— Nähdäänpäs vielä! — virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja ikäänkuin karvat pystyssä vihasta:
— He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa! Voimaan on pakko vastata voimalla, — vaan kuka on väkevämpi, se on vielä koettelematta!
Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään.
— Kaikki me nostatamme lakkoon! — huusi hän: — sekä shilorojevilaiset että neimannilaiset… Loukkaukseen emme taivu!
Hän kääntyi ympäri.
— Toverit! Oitis tehtaalle!
— Oitis!!
He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät. Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista vastustamatonta voimaa.
— Vaatikaamme itse Muhapelliä! — kuohui Ljaksanitsh. — Tulkoon ulos puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan!