Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa.
— Pelkään, — puhui Perehvatov, — ettei tämä hyvällä lopu. Heikki herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille…
Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle, ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo.
He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja.
— Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! — virkkoi
Aleksandra Porfirjevna Iivana papille.
— Mistä ihmeestä te hänet tunnette? — kysyi pappi.
— Miten mistä? — kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna, katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa.
Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti äkkäsi erehdyksensä.
— Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, — nauroi hän.
— Miksi te niin luulitte?