Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan.
— Millenkäs te nauratte?
— Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan!
— Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa!
— Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan äskettäin ette minua miellyttänyt…
— Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti.
— Nythän tuota olette kokolailla… Minä tunnen teitä kohtaan myötätuntoisuutta… kuten oikeaa ihmistä kohtaan.
— Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi.
Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo. Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut, aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna:
— Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin leveästi…