Iivana pappi katsahti Paulinkkaan.
— Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä.
He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho. Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia kynkästä…
— Mikäs sinulle tuli? — kuiskasi pappi.
— Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut…
Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan; pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia. Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa, pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan paistoi tännekkin — noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu; ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät, myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille. Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin viittansa rinnuksia.
— Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka nälkäiselle viskataan! — alkoi hän puhua.
Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy.
— Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan…? — alkoi Iivana pappi.
— On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! — naurahti vanhus, vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin hypähtelevällä katseella: — en tunne, pyhä isä, en teitä enkä teidän arvoisaa muorianne… Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä! Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä. Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi… Kiitos että tulitte vanhaa miestä katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan… heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä! Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua… Tilanomistajat… maanviljelijät… tehtailijat…