Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta.
Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen:
Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa… Voimmehan puhella perästäpäinkin.
Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan.
Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein.
Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut.
— Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! — kärisi ukko: — ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?!
— Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! — sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa tarttuen häntä kädestä.
Neito suuteli vanhuksen kättä.
Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin.