— Sandra kulta! Sandra pieni! — jupisi hän: — Sinun tähtesi juuri isoisä näin yhä taistelee.
— Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin minä toivoni asetan, — puheli neito lempeästi: — totta tosiaan, vaari ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän!
Ukko suli miltei lapselliseen nauruun.
— Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? — sanoi hän ojentaen Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi huohottavan rintansa: — kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta… talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan olemme tallukanpunojien sukua… Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi kehittäneet… emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa tuolla seinällä!
Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine katseineen.
— Se on maanmuokkaaja… minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen, Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että kauppiaat, että talonpojat… ovat kaikki samasta savesta tehtyjä! Järki… kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan ainoastaan järki… ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain on lavea ja puhdas, ja järki terävä — se totisesti on ruhtinas ja aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka…
Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa.
— Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani… niin en rakasta häntä!
— Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? — kysyi Aleksandra neiti johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne.
Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes autuaallisella hartaudella suuteli häntä.