— Sinä olet minun ainukaiseni! — puheli hän mieli liikutettuna: — kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on syntinen ihminen… varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä… Mutta yhden asian vain isoisä osaa… Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi!
Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä.
— Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton?
Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan.
— Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen kokoon kylmine sisuksineen.
Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään.
— Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! — alkoi hän puhua jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään silmiin: — minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille. Puhutaanpa siis asia heti loppuun… Varsin mukava että täällä on Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa… Arvoisa pappi voipi myös jonkun järkevän sanan lausua.
Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen.
— Aleksandra! — sanoi hän: — etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt?
— Mitä vehkeilyitä? — katsahti tytär kummastellen.