— Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! — puhui hän: — isäsi marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin… Meitä vastaan! Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, — me sinun kanssasi taistelemme!
Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään.
— En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! — sanoi Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: — ei tämä meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette… ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne. Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut? Huonostikos kävi?
— Kadun Herran edessä! — virkkoi vanhus laskien päänsä, — niin tosiaan, poika parka!… Olen minä ansainnut tämän nuhteen. Toisellainen minä silloin olin… En ymmärtänyt. Järjen vain laskin, vaan sydäntä halveksin… Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin… Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka… mutta sinulle en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään… kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä…
— Te olette tullut hulluksi, isä parka! — nousi Shirokosadov sanomaan.
Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa:
— Minä tahdon näin!!
Shirokosadov vimmastui.
— Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt!
Menköön, menköön… omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on
kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa!
Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän… Roskaa ja moskaa!
— Eikö teitä hävetä noin puhua! — leimahti Aleksandra neiti vihasta paisuen puhumaan. — Jos minä… jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on minun sulhaseni!