— Kas, kas… kas noin sitä mennään! — kiljui Porfirius Vlasitsh osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: — siinä sen kasvatuksen hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan! Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin!
— Vai rahaa, vai rahaa! — kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan Aleksandra, Porfiriuksen tytär: — vai rahaa! Teidän rahanne! Minä en teidän rahojanne tarvitse… pitäkää ne itse! Minä en tarvitse! Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne!
Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan.
— Ovatko minun rahani sitten… varastettuja, häh?!…
Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa, lausui häijyn-käheästi:
— Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy vielä joku kolikka mustan päivän varalta… Löytyy kyllä, poika parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja? Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun rahasi ovat — köyhiltä puserrettua mehua…
— Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! — keskeytti hänet Aleksandra neiti: — elä huoli noin puhua!
Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin. Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan. Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää, joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään. Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa töminällään.
— Kolistele! Kolistele vaan! — kähisi vanhus kopeloiden seinältä lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. — Sandra pieni! — puhui hän sieltä: — avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta.
— Mihin te aijotte, rakas isoisä?