— Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä… Rudometovin luo. Ole vaiti, Sandra kulta.

Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon kaulan päässä…

Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein katsein…

VII.

Kukapa Staromirskissä ei olisi tuntenut esipappi Rudometovia?

Täyteläinen herra, jonka pullean rinnan ritarimerkkeineen peitti tuuhea, kaunis, musta parta, ja jonka räikeäpiirteisissä kasvoissa paistoi kaksi kuperaa mustaa silmää, ja jolla sen-ohessa oli karhun möräkkä ääni sekä päättäväiset liikkeet. Hänen basso-äänensä oli todella mahtava!

Pyhänhengen kirkon seurakuntalaiset, tullessaan kirkkoon isä Rudometovin saarnaviikolla, eivät milloinkaan tiedustelleet, kuka kirkonmenot toimittaa: jo kaukaa kirkonetehisestä kuuluivat temppelin ytimistä, ikäänkuin petoeläimen häkistä, hänen puhkauksensa.

Rudometov oli ankara ja järkähtämätön. Pitäen itseään yhteiskunnallisena toimimiehenä, ei hän milloinkaan antanut aihetta muille luuloille itsestään. Hänen saarnansa jyrisivät aina turmion uhkauksina. Helvetin hän osasi kuvata sellaisilla väreillä ja semmoisella tarkkuudella kuin olisi hän persoonallisesti itse kierrellyt kaikki sen sokkelot ja nähnyt saatanan kasvoista kasvoihin. Sanottiin hänen muistuttavan olemukseltaan Savonarolaa. Pappiskokouksessa nosti hän ensimmäisenä kysymyksen välttämättömyydestä ottaa lapset pois lahkolaisilta.

— Herrat papit ja sielunveljet! — jyristi hän koko kokouksen täydeltä: — jos me suljemme rosvon vankilaan, lähetämme ryövärin rangaistuslaitokseen, pitaalitautisen sairaalaan, niin kuinka siis pitäisi menetellä lahkolaisen suhteen, joka on varas, koskapa riistää lapselta kasteen autuuden, — ryöväri, koskapa surmaa hänen sielunsa, pitaalinen, koskapa tartuttaa synnin saastan lapseen? Mutta me olemme laupiaat kuten Kristus on laupias: me jätämme vapauteensa rikoksellisen, odottaen hänen katumustaan ja pelastamme vain hänen uhrinsa raastaen sen pois synnin kuilusta, johon vanhemmat ja esivanhemmat…

Hänen partansa vapisi hänen rinnallaan ja silmät hehkuivat päässä.