Sonetti VII
Mua toisten donnain kanssa ivailette, vaan mistä johtuu, että aina on mun muotoni niin outo, onneton kun teitä katson, donna, muista ette.
Ei taitais Sääli, jos sen tietänette, mua vastaan jälleen käydä taistohon. On aina Amor hurja, pelvoton, kun huomaa että mua te lähenette;
Se silloin iskee henkiparkojani ja minkä surmaa, minkä pakoon ajaa, vain itse jääden teitä katsomaan.
Ma tällöin toiseks muutun muodoltani, en sentään niin, ett' oisi kuulo vajaa, vaan paenneitten itkut kuulla saan.
Tätä sonettia en tahdo jakaa osiin, koska jakoa ei tarvita muutoin kuin selittämään jaetun merkitystä; ja koska tämä on kyllin selkeä aiheensa vuoksi, josta jo on puhuttu, ei se kaipaa jakoa. Tosin kyllä niiden lauseiden joukossa, jotka ilmaisevat tämän sonetin aiheen, on kirjoitettuna hämäriä kohtia, nimittäin kun sanon että Rakkaus tappaa kaikki aistimieni henget ja että vain näön henget jäävät eloon, joskin joutuvat välineittensä ulkopuolelle. Ja tätä hämärää kohtaa on mahdoton tulkita sen, joka ei itse samassa asteessa ole Rakkauden vallassa; ja niille, jotka ovat, on päivänselvää, miten ratkaista hämärät kohdat. Ja siksi ei ole hyvä minun selvittää tällaista epätietoisuutta, koska puheeni sitä selvittäessä olisi joko turha tai tarpeeton.
XV
Muotoni oudon muuttumisen jälkeen tuli mieleeni muuan voimallinen ajatus, joka ei paljon minusta luopunut, vaan ahdisti minua alituiseen ja puheli tähän tapaan kanssani: "Koska kerran muutut niin naurettavan näköiseksi, kun olet lähellä tuota donnaa, miksi siis pyrit näkemään häntä? Entä jos hän kysyisi sinulta jotakin, mitähän voisit vastata, jos otaksutaan että kaikki kykysi olisivat siksi vapaina että sinusta olisi vastaamaan?" Ja tähän vastasi toinen, nöyrä ajatus ja sanoi: "Jollen kadottaisi kykyjäni ja jos olisin siksi vapaa että voisin vastata, sanoisin hänelle että niin pian kuin kuvittelen hänen ihmeellistä kauneuttaan, niin pian tulee minulle halu nähdä häntä, ja tuo halu on niin väkevä, että se surmaa ja hävittää muististani kaiken, mikä voisi nousta sitä vastaan; ja siitä syystä eivät kestetyt kärsimykset pidätä minua etsimästä hänen näkemistään". Ja tällaisten ajatusten johtamana minä päätin laatia runon, jossa puolustautuisin hänen edessään sellaista syytöstä vastaan ja kertoisin myös miten minun käy hänen lähellään; ja niin sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Muu kaikki häipyy.
Sonetti VIII
Muu kaikki häipyy, mielessä mi mulla, kun saan sun nähdä, Ilo verraton. Vaan kun käyn luokses, läsnä Amor on ja kuiskaa: "Pois, tai turma eess' on sulla".