Saa kasvot syömen värin vaivatulla, ja turvaa etsii sydän hervoton, kun kesken väristyksen hurmion kivetkin huutaa: "Suo jo kuolon tulla!"
Se syntinen, ken minut nähdessään ei toisi tuskahani lohdutusta ja näyttäis mulle myötätuntoansa.
Vaan pilkkas surmaa säälin, heräämään min saanut ois tää katse kuolonmusta, kun silmät nähdä sois vain surmaajansa.
Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä sanon syyn, miksi en voi olla menemättä tämän donnan läheisyyteen; toisessa sanon, mitä minulle tapahtuu kun menen hänen lähelleen; ja tämä osa alkaa tästä: Vaan kun käyn luokses. Ja tämä toinen osa jakautuu vielä viiteen, viiden eri kertomuksen mukaan: sillä ensimäisessä kerron, mitä Rakkaus järjen neuvosta sanoo minulle, kun olen hänen lähellään; toisessa selitän sydämen tilan kasvojen esimerkin mukaan; kolmannessa sanon, kuinka kaikki varmuus minulta häviää, neljännessä sanon, että joka ei osoita minulle sääliänsä, tekee syntiä, sillä siitä olisi minulle jotakin lohdutusta; viimeisessä sanon minkävuoksi toisten pitäisi tuntea sääliä, nimittäin sen säälittävän ilmeen tähden, joka tulee silmiini; ja tämän säälittävän ilmeen tuhoaa, nimittäin estää näkymästä toisille, tuon donnan pilkka, joka houkuttelee samanlaiseen menettelyyn nekin, jotka muuten ehkä näkisivät tämän säälittävyyden. Toinen osa alkaa tästä: Saa kasvot; kolmas tästä: Kun kesken; neljäs: Se syntinen; viides: Vaan pilkkas.
XVI
Laadittuani tämän sonetin, teki mieleni vielä lausua sanoja, joissa kertoisin omasta tilastani neljä asiaa, joita en mielestäni ollut tätä ennen ilmaissut. Ensimäinen niistä on, että monet kerrat tunsin tuskaa, kun muistini yllytti mielikuvitusta miettimään mitä Amor minulle teki. Toinen on, että Rakkaus monet kerrat äkisti valtasi minut niin rajusti, ettei minussa jäänyt henkiin muuta kuin yksi ainoa ajatus, joka puhui tästä donnasta. Kolmas on, että kun tuo Rakkauden kamppailu minua ahdisti, riensin melkein värittömin kasvoin näkemään tuota donnaa, sillä uskoin että hänen näkemisensä pelastaisi minut tästä taistelusta, ja unohdin, kuinka minun aina kävi lähestyessäni niin suurta armautta. Neljäs on, että sellainen näkeminen ei ainoastaan jättänyt minua puolustuksetta, vaan lopulta tuhosi senkin vähän, mitä minussa oli henkeä. Ja niin sepitin sonetin, joka alkaa: Ma monta kertaa.
Sonetti IX
Ma monta kertaa mietin mielessäni sen tuskan tummuutta, jonk' Amor antaa, ja usein silloin säälin itseäni ja huokaan: "Voi, ken moist' on saanut kantaa".
Niin tuimaan Amor iskee sydäntäni, ett' aivan kosketan jo kuolon rantaa. Avuksi saan vain yhden hengistäni: se luoksein jää ja teistä puheen kantaa.
Ma hoivaa saamaan silloin kiiruhdan niin kalman kalvasna ja voimaa vailla, luotanne luulen lohdun noutavani.