Vanhus yritti lähteä huoneesta, mutta kääntyi takaisin jälleen. "Lapseni", hän sanoi lempeästi, vaikkakin hänen äänensä kaikui outona hänelle itselleenkin, "teitä ei kenkään saa moittia. Se ei ollut teidän tekoanne. Se on nyt kerran tehty, hyväksikö sitte vai pahaksi. Ja Jumala hallitsee yhtä hyvin Savoijassa kuin Genevessäkin."
Hän meni ulos katsahtamatta Gabrielleen ja vilkaisemattakaan Margaretaan. Hänen sydämessään olivat nämä sanat: "Jos Jumala olisi sallinut, olisin kuollut edestäsi, poikani, poikani! Mutta pelkäänpä, Jumala paratkoon, että hän on kuollut minun hyväkseni!" Sitten tuli toinen ajatus: "Jos minulla vaan olisi ollut luottamusta, olisi poikani Jumalan valittuja!" Tuntematta mitään muita vaikutteita Norbertin toiminnalle kuin että poika oli antanut oman raikkaan, nuoren elämänsä vaihdoksi hänen omasta kuluneesta, melkein sammuneesta elämästään, tunsi hän kaikkea tunteiden katkeruutta. Huono vaihto! ja sitä enemmän, koska hän itse ei ollut ainoastaan halukas, vaan valmiskin menemään Jumalansa luo. Hänellä ei ollut paljoa toivoa, että Norbertin laita oli sama. Noiden aikain vakavat, hartaat sielut, karaistut henkisten ristiriitain ahjossa, kohtasivat rohkeasti äärimmäisyyksiä, joita meidän lempeämmät luonteet väistävät tai asettavat syrjään tyhjillä hyväntekeväisyystoivoilla ja lupauksilla. Hän, joka rakasti Norbertia kuin omaa sieluaan, ei kuvitellutkaan mitään harhaluuloja Norbertin henkisestä tilasta. Kumminkin hän koetti sanoa: "Mitä ikänä Jumala tahtookin tehdä hänen suhteensa, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa!" Mutta marttyyrius ei olisi ollut mitään tähän verrattuna.
Antoine Calvin kuunteli hänen kertomustaan kummakseen ja tyytymättömyydekseen. Ja hän oli vastannut neidon persoonasta, jopa vannonutkin siitä! "Mitä veljeni on sanova?" oli hänen ensimäinen ajatuksensa, kuten aina kaikissa yrityksissään. Sitten hänessä heräsi syvä sääli surunsortamaa isää kohtaan. Nähden hänen silminnähtävän väsymyksensä hän toi maljan viiniä ja palan leipää.
"Syökää", hän sanoi, "jotta kykenette ajattelemaan!"
"Ei", sanoi de Caulaincourt, "minun on paastoaminen ja rukoileminen, sillä en tiedä tahtooko Jumala olla suosiollinen minulle ja pojalleni."
"Pojallenneko?" sanoi Antoine hyvin lempeästi asettaen kätensä hänen olkapäälleen. "Hän pelasti muita, itseään hän ei pelastanut. Tai oli miten tahansa, poikanne on nyt tekemisissä Hänen kanssaan, josta nämä sanat kerran ovat lausutut."
Suuret kyyneleet kumpusivat de Caulaincourtin silmiin, pimittivät häneltä näön — ja ennenkun hän desikään, itki hän hillittömästi. Vaikkei hänellä ollut todisteita, että Norbert oli "valittuja", "uudestasyntyneitä", "kuoletettu", oli kumminkin — voi ehkä olla — olemassa joku side hänen hairahtuneen poikansa ja Sen välillä, jota hänen oma sielunsa rakasti.
"Keveästi ja kaukaa käsin,
Kuin tähti ylhäällä toistaan tapaa" —
hän tällä hetkellä viittauksittain aavisti, että Jumalan tarkoitus armosta on laajempi kuin ihmisten ajatukset siitä.
Mutta viimein hän kavahti ylös ja pyyhki kyyneleensä. "Minun pitää mennä oitis neuvoston luo ja kertoa heille kaikki", hän sanoi. "Onko neuvosto nyt koolla?"