"Kyllä neuvosto istuu paraikaa, mutta heillä on vallan toisia asioita ajateltavana nyt. Herra de Caulaincourt, te ette voi päästä sen puheille tänään. Saanko sanoa suoraan ajatukseni? Vaikka pääsisittekin, niin ei tulla ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin. Teidän poissa ollessanne meidän Geneven valtiolaiva, joka on aina myrskyille ja merirosvoille altisna, on huomannut kannellaan vakavamman vaaran, kapinan. Hallitusmiehemme keskustelevat juuri nyt eräitten kapinallisten petturien kohtalosta, jotka onneksemme ovat vartion ja salpain varassa piispanpalatsissa. Näille onnettomille raukoille pelkään käyvän huonosti."
Hän kertoi vaivoin tarkkaavalle de Caulaincourtille libertinien kapinasta, heidän vimmastaan ranskalaisia pakolaisia vastaan ja heidän lopullisesta perikadostaan.
"Olenpa iloinen, ettette ollut täällä tuona aikana, herra de
Caulaincourt", hän sanoi.
"Voi, etten nytkään olisi täällä!" vastasi ranskalainen surullisesti. "Mutta varmaan kahdenkymmenenviiden neuvosto joka tapauksessa on kuuleva kertomukseni."
"Saammehan koettaa", sanoi Antoine vaikkei suinkaan rohkaisevasti. Sitten hän lisäsi vähän iloisemmasti: "Joka tapauksessa kerromme asian veljelleni. Jos jotakin voidaan tehdä, niin hän sen tietää."
Seuraavalla ovella Gabrielle odotti sillä aikaa henkeään pidättäen. Ainakaan hän ei voisi tehdä mitään, niin oli herra Antoine hänen kysyessä vakuuttanut. Hänen oli odottaminen isänsä palaamista. Ja miksi — niin miksi — ei isä jo palannut? Varmaan oli häntä kohdannut joku hirveä onnettomuus. Hän oli jo neljättä päivää poissa. Kun tunti kului hitaasti tunnin jälkeen, kasvoi hänen kurjuutensa melkein kärsimättömäksi. Ei hänellä ollut edes osanottajaa suruunsa, sillä hän pysyi erillään Claudinesta ja Margaretasta. Gabriellen sydämen valtasi suuri viha näitä kahta uskollista sielua kohtaan, jotka rakastivat häntä ja kumminkin olivat he pettäneet hänet niin kurjasti, niin julmasti, kuten hän sanoi. Totta kyllä, he olivat tehneet niin, koska rakastivat Gabriellea; mutta hän ei vielä voinut tuntea lohduttavaa voimaa.
XV LUKU.
Muuan savoijalainen maja.
Norbert de Caulaincourt ratsasti tulisella kiireellä metsän halki, kiihoittaen väsynyttä ratsuaan huudoilla ja kannuksilla. Hän ei tiennyt mitä teki; hän oli kuin juopunut voimakkaasta viinistä, elämän erinomaisesta viinistä. Päättävästi hän oli sysännyt miltei maistamatta maljan syrjään, mutta nyt, miten omituista, sitä tarjottiin hänelle uudelleen. Se viini oli punaista; se antoi värinsä maljaan, se liikkui, kuohui, kimalteli ja pulppusi kuten tuhannet jalokivet. Siten, sydän riemuitsevana ja valoisana, hän ratsasti yhä edelleen hämäriä metsäpolkuja pitkin, joilla pehmeä, tumma toukokuunyö kävi yhä tummemmaksi.
Yht'äkkiä herposi hänen kätensä ohjaksista. Hepokin oli liian halukas hiljentämään vauhtiaan ja alkamaan huolimatonta, laahustavaa käyntiään. Todellisuudessa olivat Norbertin nuoret hermot ja aivot olleet pelkästä tahdon ponnistuksesta äärimäisessä jännityksessä. Nyt ne äkkiä laukesivat ja kieltäytyivät työskentelemästä sen enempää. Suunnaton väsymys tulvi virran tavoin hänen olentoonsa. Hänen täytyi nukkua, tai hän kuolisi.