Paikka oli pimeä, hiljainen ja yksinäinen kuten hauta. Mitä hänellä oli pelättävänä? Hän astui alas, sitoi ratsun puuhun, laskeusi alas ruoholle ja viidessä sekunnissa oli hän sikeässä unessa. Se oli noita unia, jotka rakentavat vahvan rajan menneisyyden ja tulevaisuuden välille. Me heräämme sellaisesta vallan uudella tunteella. Kaikki eilispäivän huolet ja murheet ovat menneet ja mieli ja järki kylpeytyvät raikkaiksi elämän lähteessä. Onhan se vähäinen esimaku siitä, mitä kuoleman uni tekee meidän katoavalle osallemme, joka halajaa ja ikävöi lepoa. Samalla kuolematon henkemme jollain salaperäisellä tavalla yhä pitää elävää yhteyttä Luojansa ja Vapahtajansa kanssa.
Aurinko oli jo ylhäällä kun Norbert heräsi. Hän haukotteli, venytteli ja katseli ympärilleen. Hänen jäseniään pakotti, sillä maaemo ei tarjoa lapsilleen kaikkein pehmeintä makuupaikkaa. Mutta se oli vain pieni ikävyys. Ylhäällä liitelevät pilvet sallivat taivaan sinen näkyä hentojen, vihreiden oksien lomitse. Eräällä oksalla istui ja lauloi lintu. Ei kuulunut muita ääniä kuin hevosen pureksimista lähittyydellä, missä se perin huoletonna ja ilmeisellä tyytyväisyydellä haukkasi aamuateriataan. Norbert toivoi, että hän olisi voinut yhtä huokeasti tyydyttää oman nälkänsä. Hänen ratsuviittansa taskussa oli kukkaro, ei tosin täysi kuten Norbert olisi toivonut, mutta oli siinä kumminkin muutamia kruunuja vielä. Näillä hän saisi ruokaa, kunhan vaan keksisi paikan, mistä sitä ostaa. Mutta miten hän voi mennä ihmisiin tässä puvussa? Hän nousi istualleen ja katseli itseään vallan alakuloisena päästäen pitkän hämmästyksen huudon, joka kumminkin loppui sydämmelliseen naurunpurkaukseen.
Mutta nauru loppui ja hämmennys jäi. Miten voi nuori nainen ja lisäksi vielä kaunis nuori nainen kulkea ilman suojaa tai saattojoukkoa Savoijan raa'an ja laista piittaamattoman alueen halki siltä paikalta, missä hän oli, Geneven alueelle asti? Tätä Norbert yksin istuessaan aprikoi. Kunhan vaan Lormayeurin nuori kreivi (jota Luoja suojelkoon!) olisi enentänyt ystävyyttään lahjoittamalla hänelle paashin puvun! Luultavasti hän olisi tehnytkin niin, jos hän olisi tullut pyytäneeksi. Mutta Norbert oli ollut liian sekaisin ja hämmästynyt kysyäkseen sitä.
Hänellä ei ollut mitään muuta jälellä kuin satuloida ratsunsa ja kääntää kasvonsa Geneveä kohti semmoiseksi puettuna kuin hän oli. Hän tunsi ainoastaan suunnan, jota piti seurata. Tietä ei hän tuntenut ollenkaan. Kumminkin oli selvää, että ensimäisenä tehtävänä hänellä oli päästä ulos metsästä. Hän löysi tien, jota oli kulkenut edellisenä yönä, ja arveli ettei paremmin voisi tehdä kuin seurata sitä.
Sen pitkän ja väsyttävän päivän seikkailuista ja vastoinkäymisistä hän ei koskaan jälestäpäin tahtonut mielellään puhua. Jos oli pakko, keskitti hän kokemuksensa näihin sanoihin:
"Ainakin kymmenen kertaa minä kadotin tieni. Turvattomana neitona ollen aristelin mennä lähelle kyliä, peläten että ihmiset tekisivät minulle ikävyyttä, jopa ottaisivat minut vangiksi ja pitäisivät panttivankina. Kerran kohtasin kokoiseni pojan ja pyysin hänen vaihtamaan vaatteita kanssani. Kun hän kieltäytyi, uhkasin häntä kaksinkamppailulla, mutta hän juoksi tiehensä huutaen, että minä muka olin kummitus. Ajoin häntä takaa, saavutin hänet ja kerroin, etten ollut mikään kummitus, vaan kunniallinen nuorukainen, joka oli hauskaa pitämässä ja halusi päästä kotiin. Tällöin hän kutsui minua siksi, jolla ei ollut valkuaista silmissä; tarkoittaen sillä itse paholaista. Sitten hän puikahti käsistäni ja juoksi matkaansa henkensä edestä. Viimein onnettomuuksieni huipuksi ratsuni kadotti kengän yhdestä jalastaan."
Kun tämä viime onnettomuus Norbertia kohtasi, oli yön tulo lähellä ja hän arveli olevansa jo kaukana tieltään. Hänelle oli parempi seisattua siellä, missä hän oli, aamuun asti. Mutta nyt hän ei saattanut turvassa levätä ulkona, koska oli asutulla seudulla; olisihan voinut tulla sivukulkijoita. Tuskitellen senkin sadatta kertaa onnettoman valepukunsa takia hän alkoi katsella ympärilleen eikö löytäisi majaa, jossa voisi saada suojaa.
Viimein illan sammuvassa valossa hän näki hyvin halvan näköisen töllin, luultavasti työmiehen tai viininviljelijän asunnon.
"Yhdestä kruunusta 'harmaajalka' aivan mielellään ruokkii ja suojaa minua", hän arveli, "minä vaan en saa näyttää, että minulla on enemmän rahaa, muutoin hän ryöstäisi ja murhaisi minut."
Hän astui alas, kiinnitti ratsunsa puuhun vähän matkan päähän, meni karkeatekoiselle puuovelle ja kolkutti.