Ensin ei kukaan vastannut, mutta kun hän uusi kolkutuksensa, vastasi matala ääni pyytäen hänen kohottamaan salpaa ja astumaan sisään.
Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, eroitti hän nurkassa kauvimpana ovesta vuoteen ja sairaan miehen lepäävän sillä. Uusi silmäys näytti hänelle valkeat hiukset ynnä sidotun käden ja olkapään.
Hänen vielä epäillessään mitä tehdä kuului vuoteesta ääni, jonka sointu oli kummallisen tuttava.
"Ajatukseni harhailevat, — ah niin — nyt tiedän. Olen kumminkin iloinen, koska ne tuovat minulle sellaisen unen kuin tämän, Gabrielle."
Ihmeissään ja hämmästyneenä Norbert läheni ja kumartui lähelle sairasta miestä, jolloin tunsi hänet. "Herra Berthelier!" hän huudahti. "Ääni ei ole Gabriellen. Mutta sitten häntä on katsottava." Siten unet ja sairaan miehen mielikuvat muuttuivat ja sulivat vaihtuen toinen toiseensa. "Puku on Gabriellen, tuo kallis, nahoilla reunustettu viitta, jonka minä ostin hänelle matkaa varten."
"Se on totta, herra Berthelier, ja —".
"Niin, näkö on Gabriellen, mutta ääni on nuoren Norbert de
Caulaincourtin."
Norbert tiesi että Berthelier oli lähtenyt Geneven rajain ulkopuolelle, ja oli vahvasti aavistanut, että tämä oli mennyt hankkimaan rahaa Gabriellelle. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hänet palatessaan rahain kanssa oli ryöstetty ja haavoitettu. Sitä vaan hän ei voinut ymmärtää, miksei hän ollut palannut Bernin vaan Savoijan alueen läpi. Jommankumman heistä täytyi olla kaukana tieltään, muutoin eivät heidän polkunsa olisi sattuneet yhteen.
"Herra Berthelier", hän sanoi, "teillä ei ole mitään pelättävänä. Ette uneksi ettekä houraile, vaan olette selvällä järjellänne."
"Mutta kuinka ja miksi tällä tapaa? Mikä teidät tänne tuo? Miksi olette tuossa puvussa?"