Berthelier makasi ääneti ja kuunteli, kunnes ratsun kavionkopse oli hälvennyt. "Jumala siunatkoon poikaa!" hän ajatteli. "Mitä ihmeteltäviä asioita hän onkaan tehnyt! Suunnitelma on erinomainen, toimeenpano uskaliaassa rohkeudessaan on aivan uskomatonta. Mutta mitä sanoo isä Calvin, mitä sanovat neuvokset? Ja sitten nuori Lormayeur, mikä hölmö hänen on pitänyt olla, kun ei paremmin tarkastanut lunnaitaan! Jos hänen isänsä, vanha kettu, olisi ollut siellä, ei petos olisi käynyt niin helpoksi. Mutta sepä pelasti Gabriellen. Minä voin vielä nähdä hänet!" Ennenkun hän tiesikään, valahtivat kyyneleet hänen silmiinsä ja tipahtelivat alas.
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle. Kaikki mitä oli tapahtunut, sittekun hän jätti Geneven, kulki asianomaisessa järjestyksessä hänen mielessään. Hän muisti kohteliaan, vieläpä sydämmellisenkin vastaanoton Philibert Berthelierin ja tämän ystävän, talon isännän Ami Perrinin puolelta. Philibert oli ollut aulis lupaamaan hankkivansa hänelle tarvittava rahasumman. "Vai sitäkös se on, mitä haluatte, hyvä serkkuni?" sanoi libertinien johtaja. 'Rahaa', sanoo hän, 'kuten kaikki toisetkin maailmassa.' "No niin, minulla ei ole sitä. Milloin, maistelkaapas, kellään Berthelierillä on ollut säästössä kruunuakaan kukkarossaan? Mutta onhan minulla hiukan luottoa, ja hyvällä ystävälläni herra Perrinillä on sitä vielä enemmän. Meidän kesken sanoen, arvelen vaan että lähetämme kauniin kyyhkysenne lentoon siivet hyvin kullattuina. Minä huolehdin asiasta oitis. Se on saatava toimeen ennen illallista, jolloin sinä ja minä tyhjennämme lasin parasta Beaume-viiniä kauniin matkustajan terveydeksi ja iloksi. Ken puhuu takaisin maksamisesta? Tuo nuori nainen voi maksaa meille, sittekun saa perintönsä."
Philibertin katse, kun hän näin puhui, muistutti Ami Berthelieristä hänen kuuluisaa isäänsä, joka oli ollut hänelle ennen vanhaan samaa kuin Jonathan Davidille. Nyt kun hän makasi siinä ajatellen menneisyyttä, muuttuivat hänen kyyneleensä tulenkipeniksi hänen tietäessään, että hänen serkkunsa koko ajan oli käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, koskapa tarvitsi juuri sellaista lähettilästä pitääkseen yllä petollista yhteyttään liittolaistensa kanssa Genevessä.
Sitten tuli juhla. Ami Berthelier kummasteli, oliko hän edes nuoruudessaan ottanut osaa semmoisiin näytöksiin ja nauttinut niistä. Oliko hänkin tyhjentänyt viinilasinsa useammin kuin tahtoi muistella viime tippaan asti, ja sitten tehnyt viimeisestä pisarasta rubiinin kynnen päälle? Oliko hänkin maljojen kunniaksi — usein sangen omituisten maljojen — kohottanut meluavia huutoja ja paukuttanut äänekkäästi pöytää veitsensä päällä? Oliko hänkin säestänyt ryyppyjään kirouksilla, lauluilla ja pilapuheilla, joita hän häpesi nyt ajatella? Hän, joka oli ruvennut Gabriellen viattoman nuoruuden vartijaksi! Nyt hänestä oli koko tuo näytelmä aivan yhtä kauhistava hänen maulleen kuin periaatteilleenkin.
Kun voimakas viini oli kierrellyt vapaasti, joivat he Geneven vapauden maljan. Philibert sanoi tietävänsä, miten sydämestään hänen serkkunsa tervehtisi sitä maljaa. Mutta hän selitti tarkoittavansa todellista vapautta, eikä tuota häpeällistä, joka tarkoitti ainoastaan tyrannien vaihtoa. Minkä puolesta olivat valtuusmiehet parempia kuin papit ja piispatkaan? Siihen toisetkin yhtyvät, selittäen asioiden uuden järjestyksen olevan sangen moitittavan. Kirouksia, tosin ei kovin todella tarkoitettuja moisessa tilaisuudessa, vaan hyvinkin äänekkäitä, syydettiin isä Calvinin eli "Kainin" päälle, kuten he häntä kutsuivat, samoin kaikkien hänen auttajiensa ja yllyttäjiensä päälle. Sitten seurasi päännyökkäyksiä ja käsien huitomista, hämäriä viittauksia ja salaperäistä kuiskutusta. "Aika tulee, ystävät, ah niin, aika tulee! Pian näemme suuria muutoksia." Paljo muuta samanlaista he puhelivat. "Mutta meidän pitää olla viisaita", ehdotti eräs muita jonkin verran selvempi heittäen varottavan katseen Amiin päin. Tällöin Philibert, joka oli hukuttanut viinipikariin senkin vähän varovaisuuden, mikä hänellä joskus oli ollut, asetti kätensä ystävällisesti serkkunsa olkapäälle. "Elkää ollenkaan pelätkö häntä!" sanoi Philibert. "Eikö hänkin ole Berthelier? Hän on meidän hyvä ystävämme, joka auttaa meitä."
Silloin kädenkäänteessä selvitettiin Ami Berthelierille se osa, jota hänen odotettiin näyttelevän, ja se sanoma, jonka hänen piti toimittaa Geneveen. Philibert palaisi sinne ja johtaisi vielä kerran kalastajia ja soutajia. Danielin ja toisten vankien oli määrä murtaa vankilansa ovet ja yhtyä heihin. Yhdessä he herättäisivät kaupungin, tappaisivat tai karkottaisivat ranskalaiset ja tekisivät lopun pyhimyksien hallituksesta. Ei peloton Philibertkään olisi selvin päin tahtonut paljastaa aikeitaan niin äkisti eikä niin täydellisesti.
Ami Berthelier kuunteli tätä kaikkea kauhulla. Hän oli suurella vaivalla välttänyt täydellisen humalan; kumminkin kun oli tottumaton väkevään viiniin, rupesi hänen verensä kuohumaan ja aivoja kuumentamaan. Kun Geneven sankarin ja marttyyrin poika rohkeni kysyä häneltä, häneltä, joka oli ottanut osaa isän kärsimyksiin, tahtoiko hän pettää ja hävittää Geneven, silloin hänen sielunsa heti leimahti tuleen. Halveksivalla ivalla, jota hän ei huolinut peitellä tai laimentaa, hän hylkäsi katalan tarjouksen. Ei ollut kummaa että vihalla vastattiin ylenkatse, sillä hänen sanansa, vaikkei hän itse siitä tiennyt, leikkasivat ja polttivat kuten rikkihappo. Kuului suuttuneita sanoja ja uhaten laskettiin kädet miekankahvoille. Lopuksi muuan aivan päihtynyt, huimapäinen nuori libertini sinkautti lasin viiniä hänen silmilleen. Mutta eräs toinen hillitsi hänet, sanoen: "Se on liian pahoin tehty, Jacquot. Jos herra Ami Berthelier tahtoo hyvitystä, on hänellä täysi oikeus siihen."
"Epäilemättä nuori herra tietää, etten minä voi taistella koska olen rampa", sanoi Ami Berthelier, kun hän nousi ylös, ja tehden kohteliaan jäähyväiskumarruksen herra Perrinille, seuran isännälle, astui hän ovea kohden.
"Pysäyttäkää hänet, pysäyttäkää hänet!" huudettiin joka taholta. Kaikki hypähtivät seisaalleen sanoen mikä mitäkin, mutta yhteinen ajatus oli: "Hän ei saa mennä, hän tietää jo liian paljo." Philibert pysäytti hänet toisten keräytyessä ympärille. Ami kohotti käsivartensa työntääkseen serkkunsa sivulle. Philibertin miekka silloin välähti ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä punaisena Amin verestä. Syntyi yleinen hämminki. Ami, joka silloin oli aivan pyörtymäisillään, ei voinut muistaa mitä tapahtui, paitsi että luuli tulevansa paloiksi revityksi. Mutta viimein joku — se oli sama nuori mies, joka oli moittinut Jacquotia — tempasi oven auki sanoen: "Mene, joudu, tai he tappavat sinut!"
Ulkoilmassa hänen tajunsa palasi ja hän istahti alas miettimään mitä oli tehtävissä. Mutta hänen ajatellessaan mistä tapaisi hevosensa ratsastaakseen takaisin Geneveen, ovi liikahteli ja hän arveli, että metelöitsijät sisällä aikoivat aukaista sen. Pelon antamalla voimalla hän nousi ja käveli Pregnyn pientä kaupunkia kohden. Matkallaan hän kohtasi talonpojan, joka työskenteli Perrinin tiluksilla. Hän kertoi talonpojalle olevansa geneveläinen, joka oli tullut hänen isäntänsä luo asialle, mutta että häntä oli kohdannut onnettomuus ja oli hän nyt halukas palaamaan kotiin järviteitse. Mies otti hänet majaansa, sitoi hänen haavansa karkealla tavallaan ja kertoi hänelle, että veljensä, joka oli kalastaja, aikoi lähteä Geneveen juuri samana yönä. Mies kysyi vielä, kykenisikö hänen kunnia-arvoisuutensa avustettuna kävelemään rantaan ja astumaan kalapurteen. Berthelierin ainoa halu oli päästä Geneveen ja kertoa tietonsa, vaikka hän kuolisikin seuraavassa silmänräpäyksessä. Siten hänen sielunsa antoi hänen ruumiilleen voimaa työhön. Sitä katkerampi oli hänen tyytymättömyytensä, kun kalastaja kohdattuaan tovereita joihin tahtoi yhtyä, rikkoi sopimuksensa ja asetti matkustajansa maalle Savoijan alueelle, tuskin lähemmäksi Geneveä kuin Pregnykään oli. Sairaana, kuumeisena ja kärsien suuresti haavoistaan kulki hän jotenkuten Babetin majalle ja oli iloinen laskeutuessaan hänen kurjalle vuoteelleen, kuten itsekseen arveli, sillä kuollakseen.