Kumminkin oli se elämä eikä kuolema, joka kuohui hänen sielunsa läpi tuona hämäränä aamuhetkenä, jolloin Norbert jätti hänet. Vielä kerran hän tunsi olevansa yksin. Babet raukan läsnäolo ei ollut häiritsevä, se vaan voi antaa hänelle jonkinlaisen käsityksen ihmisseurasta, joka esti yksinäisyyden ikävää syntymästä. Sitäpaitsi Babet voi vielä nukkua monia tunteja, sillä nyt oli vasta päivän koitto.
Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin vanhoihin aikoihin Peneyn vankilassa, jossa hän oli virunut, kuten hän nytkin makasi heikkona, väsyneenä ja tuskan vallassa. Silloin kumminkin oli parempi olla kuin nyt, sillä vaikkakin hänen uskonsa moniin asioihin oli pettynyt, oli hänellä kumminkin säilynyt usko yhteen asiaan — hän luotti vapauteen. Hänestä yhä näytti kannattavan kärsiä ja kuolla, kun hän vaan näkisi Geneven vapaana. Ja ennen kaikkea, miten paljo mieluumminkin sen puolesta? Tarkoittiko vapaus neuvoston valtaa? Siinä istui joukko kiihkoisia pappeja ja ukkoja, jotka yhden ainoan innokkaan, terävä-älyisen ranskalaisen käskyä ja kehoitusta kuulivat. Tämä ranskalainen oli pudistanut pois Rooman ikeen, pannakseen oman ikeensä sijalle. Ami tiesi kumminkin, mitä ei vapaudeksi voitu kutsua. Ei Calvinin ja pyhimysten kukistettua Philibert Berthelierin ja libertinien sijaanasettamista ainakaan! Ei, silloin olisi viimeinen erehdys pahempi kuin ensimäinen. "Tahdon uhrata elämäni estääkseni sitä", hän ajatteli. "Enkä tätä tule koskaan katumaan."
"Miksipä katuisinkaan kaikesta menneestä?" oli hänen seuraava ajatuksensa. "En lainkaan, en kerrassaan mitään itse teossa, mutta kumminkin kaikkea kokonaisuudeksi katsottuna. Miksi hyödyksi on elämäni ollut itselleni tai kellenkään muulle? Jos minua arvostellaan, voidaan sanoa minusta: Kahdesti elämässään hän olisi saattanut tehdä pahaa ja on kieltäytynyt melkoiseksi vahingoksi itselleen. Mikä sitte tulee paraaksi tulokseksi ihmisen toiminnasta täällä maan päällä?"
"Milloin minut tuomitaan?" Oliko siis sellainen seikka kumminkin kuin tuomio kerran tuleva? Berthelieristä tuntui varmalta, että jos niin tuli käymään, olisi hänen paikkansa tuomittujen joukossa. Kumminkin hän ikävöi sitä, rukoili sitä koko sydämmestään, sielustaan, mielestään ja voimastaan. Oli paljoa sietämättömämpää ajatella, ettei totuus koskaan voittaisi, että vääryys aina saisi ylpeillä, kuin että hän, yksilö miljoonien joukossa, seisoisi tuomittuna onnistumattomana henkilönä, jommoinen hän oli. Hänellä oli ollut hyviä tilaisuuksia; se oli hänen oma syynsä, että oli kadottanut ne. Hän oli elänyt omaa elämäänsä. Katsellessa nyt taapäin ei se elämä tuntunut ollenkaan katkeralta. Eikö hänellä ollut nuoruutensa muistoja, muistoja vuosista 'ennen vedenpaisumista', ilon, voiman ja innostuksen vuosista, jolloin kaikki näytti hänestä mahdolliselta? Noina vuosina hän toivoi, odotti ja unelmoi, ja vielä enemmän, hän rakasti. Totta kyllä, ne ajat olivat pian menneet ohitse. Pian häipyi toivo, luottamus petti, unelmat pirstautuivat, vieläpä itse rakkauskin tukehtui hautaan. Kaikki oli mennyttä. Mitä siitä väliä! Hän itsekin oli sinne menossa. Pimeydestä tuli kaikki, pimeyteen kaikki jälleen palasi. Siinä oli loppu.
Kumminkin oli hän aikoinaan yrittänyt tehdä jotakin, joka voisi käydä miehen työstä maailmassa, joka ei vallan tyyten hukkuisi. Hän oli omistanut elämänsä isänmaanrakkaudelle, mikä merkitsi hänelle harrasta palvelusta sen kaupungin hyväksi, joka oli hänen isänmaansa. Oliko se kuitenkin kaikki rakkaan Geneven tähden? Eikö hänellä ollut omiakin harrastuksia? Eikö hän usein ajatellut Kreikan ja Rooman suuria kansalaisia ja uneksinut nimestä, joka olisi heidän nimiensä veroinen, nimeä jonka ainakaan Geneve ei mielellään sallisi kuolevan? Vaikkakin ollen aivan valmis nuoruutensa sankaria ihaillen peittymään suuren sukulaisensa nimen varjoon, hän kumminkin toivoi olevansa Bertheliereistä toinen, ensimäisen ansiokas ystävä ja auttaja.
Mutta nyt oli Berthelierien jalo nimi tahrattu auttamattomasti. Philibert ja Daniel Berthelier olivat pettureita. Toinen oli vankilassa, toinen maanpaossa, ei isänsä tavalla hyvän asian vuoksi, vaan sangen huonon. Samalla kertaa hän itse seisoi yksin molempain puolueiden hylkäämänä, kaikkien vihaamana, halveksittuna ja hyljättynä.
"Halveksittuna ja hyljättynä?" Sanat olivat tuttavat. Kenestä hän oli ne kuullut? Hän mietti hetkisen. Silloin hän muisti: ne olivat raamatussa. Ne olivat osa tekstiä, josta isä Calvin usein saarnasi, käyttäen pitkiä sanoja, kuten "valitseminen", "edeltäpäinmäärääminen" ja "vanhurskauttaminen". Hänelle ne olivat tyhjiä käsitteitä, ilman mitään tarkoitusta. Kumminkin ne sanat vainosivat häntä. Ne kaikuivat seuraavasti: "Häntä olivat ihmiset halveksineet ja hyljeksineet", kuten puhuttaessa miehestä, jonka kohtalona oli, niinkuin hänenkin kohtalonaan, ollut ylenkatse ja onnistumattomuus.
Vähitellen hänen miettiessään selvenivät hänelle ja saivat muodon inhimillisen Kristuksen hahmopiirteet. Hän oli tottunut ajattelemaan Sokratesta ja muita pakanuuden suuria miehiä samanlaisiksi kuin hän itsekin oli, miksi ei samoin voisi ajatella Natsaretin miestäkin. Ja kumminkin oli se ajatus uusi, hämmästyttävä ja ihmeellinen. Se oli sitä sentähden, että hänen sieluunsa — niin hän mietti itsekseen — oli koko hänen elämänsä ajan ollut sekoitettu tyhjänpäiväisyyksiä, joita paavilaiset ja reformeeratut olivat opettaneet. Hän ei uskonut heidän tavallaan, että Kristus oli outo, salaperäinen olento, jota ei kukaan voinut ajatella järjenmukaisesti, vaan ainoastaan osana järjestelmästä, tuosta nerokkaasta järjestelmästä, jonka isä Calvin oli selittänyt niin suurella terävä-älyisyydellä Kristinuskon perusteissaan. Tätä kaikkea ei voitu uskoa, mutta jokainen taisi, voi ja jokaisen täytyikin uskoa, että oli kerran henkilö Jesus Kristus, joka aikoinaan koetti tehdä hyvää ihmisille ja jonka oma elämä tuli onnettomaksi.
Se ajatus oli lohduttava ja hyväätekevä. Oli kuin olisi joku hänen yksinäisyydessään tullut seurustelemaan hänen kanssaan, auttamaan häntä. Kenties oli hänen levätessään keveä uni vallannut hänet, sillä käsitys jonkin persoonan läsnäolosta kasvoi kasvamistaan, kunnes se näytti täyttävän koko huoneen. Hän ei nähnyt mitään, hän ei kuullut mitään; mutta kumminkin hän tiesi, että joku toinenkin oli siellä. Tai paremmin sanoen, siellä oli eräs, joka oli ollut halveksittu ja hyljätty ja oli sitä vieläkin. —
Mitä oli Hän nyt? Kysymys herätti hänet täydellisesti. Hän koetti ratkaista sitä. Niin, hän muisti historian, jota hän ei koskaan ennen ollut käsittänyt kertomuksena ihmisestä, vaan ainoastaan osana kirkon opista. Tämä Hän ei onnistunut, sillä juutalaiset eivät uskoneet Häneen; Hän tuli omilleen, mutta Hänen omansa eivät vastaanottaneet Häntä. Ja viimein Hänet oli ristiinnaulinnut juuri se kansa, jota hän oli koettanut auttaa. Miten murtunut, alakuloinen ja miten katkera Hänen sielunsa täytyikään olla! "Niinpä niinkin", jatkoi Berthelier, "jos oikein muistan, niin Hän sanoi: 'Minun sieluni on suuresti murheellinen'", tai sinne päin. Mutta oliko kaikki sillä loppu? Miksi tuli hän ajattelemaan kaikkea sitä jälestäpäin?