Jospa minä voisin puhua Hänelle ja kysyä? Mutta nyt, se on varmaa, puhuvat ihmiset Hänelle joka päivä, sillä he uskovat että Hän istuu Jumalan oikealla kädellä ja onkin itse Jumala. Ja he rukoilevat. Minä en tiedä mitään. Olen pimeydessä vaeltaja, jonka kynttilä on sammunut. Mutta jos nyt voidaan uskoa ja voidaan toivoa ainakin sen verran, ettei Hänen elämän tarinansa halveksimiseen, hylkäämiseen ja ristiinnaulitsemiseen kokonaan loppunut, että oli ainoastaan pimeä käytävä taampana olevaan valoon, miksi ei muillekin siellä voisi olla valoa.

"Mutta sitten", ajatteli Berthelier, "Hänen kukistuksensa, hänen hylkäämisensä olivat aivan ansaitsemattomia." Berthelier koetti muistutella kaikkea mitä hän vaan taisi tuosta kertomuksesta, elämästä ja kuolemasta, jonka hän lopuksi keskitti seuraavaan muotoon: "Niin, Hän olisi ansainnut menestystä ja voittoa, jos koskaan ihminen ansaitsi. Hän ei rikkonut koskaan omaa luontoaan vastaan eikä koskaan luopunut seuraamasta omia tarkoitusperiään. Hänen valkealla viitallaan oli tosin verta, mutta ei synnin tahraa. Tekeepä hyvää ajatella, että ainakin yksi oli osottautunut kaiken luoton ja kunnian ansainneeksi. Kuka tietää vaikkapa ihmiset ovat oikeassa ajatellessaan, ettei semmoinen voinut tulla kuoletetuksi eikä kadonnut. Voiko hän sitä sitte?" Se se oli kysymys. Kaikki toiset liittyivät tähän. "Jos tämmöisen miehen häviö oli lopullinen, jos kaikki loppui siihen, silloin on paha voimakkaampi kuin hyvä, ja se tulee vallitsemaan."

Berthelier ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, enempää kuin että aurinko, joka eilen illalla laskeusi, ei nousisi enää koskaan maan ylitse. "Ei, koko kristikunnan täytyi olla oikeassa sanoessaan, että Hän eli ja nytkin istui voittajana taivaassa. Mutta jos näin on laita, niin on kristikunta myöskin oikeassa sanoessaan, että ihminen voi puhua Hänelle ja pyytää apua Häneltä." Mutta mitä pyytäisi hän, Berthelier, Häneltä? Kaikki ikävöiminen poistui häneltä, se suli pois todelliseen riemuun, suureen, ihmeelliseen iloon hänen uskoessaan, että Hän todella oli olemassa. Hän eli, Hän oli jossakin maailmassa, että Häntä kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja että häneen luotettaisiin. Kentiesi Hän voisi opettaa muille voittonsa salaisuuden, jotta he samanlaisten tappioiden ja tuskien jälkeen, joita Hän oli kärsinyt, ehkä erhetystenkin jälkeen, joita Hän kumminkaan ei ollut tehnyt, voisivat kuitenkin saavuttaa voiton. Mutta voitosta, ainakaan omasta mahdollisesta osastaan siinä, Ami ei pitänyt väliä. Oli kylläksi, että oikeus oli saanut riemuvoittonsa ja Kristus myöskin.

Juuri silloin nousevan auringon ensi säteet hiipivät sisään pienen akkunan läpi. "Aurinko on noussut", sanoi Berthelier itsekseen. Vanha Babet heräsi nurkassaan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan lukien Pater Nosteriaan.

"Pater Noster — isä meidän", ajatteli Berthelier, "se on Kristuksen rukous. Se oli Hän, joka opetti ihmiset puhumaan tuolle Iankaikkiselle, Loppumattomalle, meidän Isällemme. Hän tiesi mitä Hän sanoi, eikä opettanut ihmisille valheita. Entä jos tämä olisikin totta? Entä jos kaiken keskuksena olikin Isän sydän, ja Hän, Poika, tuli ilmoittamaan sitä?"

XVII LUKU.

Suuren neuvoston edessä.

Samana toukokuun aamuna Geneven erinomainen kokoussali, jossa Calvin tavallisesti luennoi innostuneille oppilailleen, oli vallan toisellaisen kokouksen näyttämönä. Suuri eli yleinen kansalaisneuvosto piti kokoustaan siellä. Kunniakatoksella varustetussa valtatuolissa, jossa ennen vanhaan fransiskanipriori oli istunut, ei nyt pitänyt paikkaansa isä John Calvin, vaan neuvos Amblarde Corne, musta virkasauvansa edessään pöydällä. Hänen kolme virkaveljeään istuivat virkasauvoineen hänen vieressään, ja heidän lähellään rivissä seinän vieressä olevat pöydät olivat varatut kahdenkymmenen viiden neuvostolle. Heidän vastapäätään tiheään ahdetuissa riveissä etupenkeillä istuivat suuren neuvoston lailliset jäsenet, kaikki Geneven kirjoissa olevia kansalaisia. Mutta heidän takanaan ja ympärillään salin kaikissa kolkissa aaltoili ja tunkeili meluava joukko, joka kasvoi yhä enemmän, kunnes enää tuskin oli ainoatakaan seisomapaikkaa jälellä. Jotkut kiipesivät pylväisiin, toiset pääsivät ikkunoille ja seisoivat syvennyksissä, muutamat olivat pakoitetut pysyttäytymään ovissa tai tunkeilivat käytävissä ja portailla.

Tiheästä väenjoukosta kuului yhtämittainen humina ja kohina kuten mehiläisparvesta, ja lisäksi vaihteen vuoksi tilapäisiä kiljahduksia ja huutoja. "Rutto sinun pyhimyksillesi!" — "Ooh, libertini! Iskekää hänet maahan, työntäkää ulos!" — "Alas konsistoriumi!" — "Rhôneen teidän joukkonne!" Silloin huusi ensimäinen neuvos: "Järjestykseen, järjestykseen! Hiljaa, kansalaiset! Järjestykseen, sanon minä, järjestykseen!"

Viimein palautettiinkin järjestys ja syntyi tarpeeksi hiljaisuutta, jotta suurin osa joukosta voi kuulla Amblarde Cornen äänen. Ja kun he sen kuulivat, lisäytyi äänettömyys, sillä hänen sanansa olivat tärkeitä heille kaikille. Hän puhui viime mellakoista, joita muutamat paha-aikeiset henkilöt, hillittömät kansalaiset ja kelvottomat toverit, olivat panneet toimeen. Hän puhui heidän huonosti verhotuista aikeistaan saattaa Geneven suuruus ja valtiollinen merkitys tyhjiin ja tehdä siitä riidan ja häiriön pesä. Jumalan laupiaasta sallimasta he kuitenkaan eivät olleet onnistuneet, vaan päinvastoin joutuneet sopivalle ja hyvin ansaitulle rangaistukselle alttiiksi. He kuvailivat tekosyyksi vieraasta vaikutuksesta ja erittäinkin niistä Ranskan pakolaisista johtuvaa vaaraa, jotka nyt asuivat heidän seassaan. Mutta jokainen tiesi, että nämä arvoisat ja kunnioitettavat henkilöt —