"Sinä olet vastahakoinen, nuori imartelija", keskeytti kreivi vihanpuuskalla, joka meni ohi yhtä nopeasti. "Mutta — sepähän se juuri on kohtaloni. En sano sen enempää. Kaikesta päättäen olet ranskalainen. Käy omaa tietäsi. Palaa takaisin Geneveesi, koska se on niin välttämätöntä, ja olkoon Jumala kanssasi! — Seisahduhan kumminkin!" Hän veti sormestaan timanttisormuksen, joka säihkyi laskevan auringon säteissä. "Ota tämä muistoksi kiintymyksestäni niin kelpo nuorukaiseen. Jos joskus tarvitset ystävää, toimita vain sormus minulle, ja oletpa huomaava, etten ole unhoittanut — Castelarin kaunista neitoa."
Ja niin he erosivat.
XXI LUKU.
Luopuminen.
"Ei minkäänlaista epäilystä voi oppia tuntemaan muuten kuin toiminnassa."
Carlyle.
Kohtalon järkähtämättömyyttä vastaan ei ole suurempaa apua kuin päättäväisyys. Moni henkinen ristiriita on kerrassaan lopetettu kättä ojentamalla, askeleen ottamalla tai pienimmälläkin toimintaan johtavalla vakaumuksella. Norbert käveli takaisin kaupunkiin pää ylväästi kohotettuna ja sydän rinnassa voimakkaasti sykkien. Kahden vuoden ajan oli hän potkinut Geneven elämän kovia ja tylyjä okaita vastaan, ikävöiden iloja, seikkailuja, vieläpä vaarojakin, jotka olisivat kuuluneet hänen osakseen ranskalaisen aatelismiehen poikana ja perillisenä. Ja kumminkin nyt, kun nuo kaikki hänelle vapaasti tarjottiin, hän käänsi selkänsä niille kaikille ja sitoi kohtalonsa Geneveen.
Oliko se ainoastaan rakkaudesta ja uskollisuudesta isäänsä kohtaan, vai luuliko hän sen olevan oman itsensä tähden? Oliko olemassa toinenkin syy, jota hän ei koskaan maininnut ajatuksissaankaan, mutta jonka hän tunsi kumminkin aina sormenpäihinsä asti — se syy nimittäin, että hän Genevessä käveli samoja katuja pitkin, hengitti samaa ilmaa kuin Gabriellekin? Epäilemättä tämä seikka tiedottomasti häntä johti. Mutta samoin vaikutti moni muukin tunnustamaton vaikutin, mieltymys ja taipumus. Kun hän kulki Plain-palaisin yli, muisti hän, että vielä viime lauvantaina hän oli kunnostanut siellä itseään kaarella ampumisessa. Jos hän pitäisi paikkansa vielä kahdessa kilpailussa, saavuttaisi hän palkinnon. Sitten kun hän kulki Porte-Neuven läpi ja vaelsi pitkin tuttuja katuja, tunsi hän yhtäkaikki olevansa kotona. Kun vanha elämä Gourgollessa hälveni etäisyyteen, jäi uusi elämä Genevessä selväksi. No niin, se ei ollut läheskään täydellistä; hyvin olisi se voinut olla parempi, mutta myöskin pahempi. Nämä geneveläiset, niin ankaroita kuin olivatkin puheessaan, olivat kaikessa tapauksessa ystävällisiä toiminnassaan. Häneltä ei ollut puuttunut mitään eikä hänen isältäänkään, siitä saakka kuin he ystävättöminä ja rahattomina tulivat heidän kaduilleen. Ja kun hänen isänsä oli vaarassa ja vankina, eivätkö he olleet tehneet hänen asiataan omakseen? Eikö herra Berthelier ollut halukas uhraamaan — oi, liiankin paljo! — pelastaakseen hänet? Herra Berthelier oli kerrassaan oivallinen mies. Kun kaikki vaan olisivat hänen laisiaan!
Nyt hän sivuutti St. Gervaisin kirkon. Hänen täytyi myöntää itselleen, että vaikkei hän ylimalkaan erittäin pitänyt pastoreista, ei hän kokonaan vieronut ystävällistä isä Poupinia, jonka vuoro oli ollut saarnata tässä kirkossa viime sunnuntaina. Kumminkin oli parasta mennä tuomiokirkkoon, sillä siellä saarnasi isä Calvin. Hän se oli vasta mies! Hän oli Geneven kuningas, kuningas reformeeratuille koko maailmassa, hän, tuo maanpakolainen asianajajan poika Noyonista, jonka veli sitoi kirjoja. Norbert ei pitänyt Jean Calvinista, pikemmin päinvastoin. Mutta kieltämättä Norbert oli ylpeä hänestä sekä ranskalaisena että geneveläisenä. Koko sielustaan hän ihaili voimaa, missä hyvänsä löysikään sitä.
Kun hän vaan olisi voinut katsella ja kuunnella Calvinia turvassa kunnioittavan välimatkan päässä! Kun vaan tuo kauhea kuva, josta hänen isänsä päivää ennen oli kertonut, tuo keskustelu kahdenkesken ja nuhteet eivät olisi olleet uhkaamassa häntä! Melkein hän ihmetteli itseään, ettei ollut mennyt pois nuoren kreivin kanssa ainoastaan siitä päästäkseen. Mutta se olisi ollut hyvin raukkamainen menettely, kerrassaan arvoton ranskalaiselle aatelismiehelle. Niinpä niinkin, puhuessaan kreiville oli hän puolittain unhottanut sen. Nyt se palasi hänen mieleensä alakuloisuuden mukana. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että isä Calvin sallisi hänen valita nuhtelun asemasta kolme päivää vettä ja leipää Evêchén vankikopissa.