Tähän aikaan loistivat tähdet hänen päänsä yllä. Kaupungin vartijat ripustivat lyhtyjään katujen kulmiin. Useiden myymälöidenkin ulkopuolella riippuivat lyhdyt, tai olivat ne valaistut sisältäpäin. Norbert, jota nälkä vaivasi, arveli että hänen mielikahvilansa näytti hyvin houkuttelevalta. Hän näki selvästi siellä sisällä muutamia maukkaita juustokakkuja, samanlaisia, joita hän kerran oli rohjennut tarjota Gabriellelle. "Ah! Gabrielle! Ajatteleeko hän koskaan", hän kummasteli, "että minä olen uskaltanut hänen tähtensä yhtäpaljon kuin Louis ja ne toiset, jotka menivät Ranskaan, antaen kaikki alttiiksi uskonsa tähden?"
Hänen kotinsa, kun hän läheni sitä, näytti enemmän valaistulta kuin tavallista. Joku on varmaan tullut illalliselle herra Antoinen luo. Hän kohotti salvan, astui sisään ja meni suoraan ruokailuhuoneeseen.
Kaikki istuivat tavallisessa järjestyksessä, miehet hatut päässään ja palvelija Jeanette pöydän takana. De Caulaincourt katsahti ylös ja sanoi: "Tulet myöhään, poikani". Jacques, nuorin Calvineista, nousi tuodakseen hänelle tuolin ja asetti sen ainoalle soveliaalle paikalle hänen isänsä tuolin ja vieressä istuvan vieraan väliin pöydän päähän. Hänet Norbert tunsi samaksi henkilöksi, joka oli antanut hänelle nuoren kreivin kirjeen. Herra Muscaut myöskin tunsi hänet ja ilmaisi ilonsa kohdattuaan niin erinomaisen rohkean ja hienotapaisen nuoren herran. "Vaikkakin", hän lisäsi, "ollakseni avomielinen teitä kohtaan, nuori herra, juuri teidän käytöksenne johdosta ovat geneveläiset tulleet hyvin vähän suosituiksi meidän maassamme. Olipa se hirveä leikki, jonka te teitte herrallemme! Ja niin kiukkuiseksi se hänet teki, että hän sai pyörtymiskohtauksen, eikä arvattavasti tule entiselleen enää koskaan. Mutta takaanpa teille, että hänellä on kylliksi järkeä jälellä kieltääkseen jokaista meistä tulemasta lähellekään teidän kaupunkianne. Se on kovaa minunlaisilleni köyhille miehille, joiden on ansaittava leipänsä ja jotka tietävät vallan hyvin, että vaikka Geneven harhaoppisista voidaan sanoa mitä tahansa, Geneven kruunut kumminkin ovat hyvää rahaa ja käyvät korkeimmasta kurssista. Olen uskaltanut tänne salavihkaa, niin sanoakseni. Sillä ihminen ei voi syödä ja juoda vuohennahkoja. Minulla on niitä kylliksi käsissäni peittämään teidän suuren tuomiokirkkonne ja vielä hieman muuta lisäksi."
Arvoisa herra Muscaut elätti itseään ostamalla nahkoja paimenilta ja metsästäjiltä Savoijan vuoristossa ja myömällä niitä taasen hyvällä voitolla Geneven nahkureille. Hänellä oli samoin kuin muutamilla muillakin harvoilla neuvoston turvakirja, jonka nojalla hän tuli ja meni mielensä mukaan, vaikkakin keskinäinen riita Savoijan herrain ja Geneven kansalaisten välillä oli kiivaimmassa toiminnassaan. Se oli hän, joka edellisen vierailunsa aikana nähdessään Gabrielle Berthelierin kyseli hänen vanhempiaan, ja ilmoittamalla vanhalle Lormayeurin kreiville saattoi tämän vaatimaan neitoa takaisin. Aina Norbertin seikkailuihin asti hän oli ollut pikemmin kreivin suosikki. Mutta siitä saakka hän oli hyvin pitänyt varansa pysyäkseen poissa hänen näkyvistään. Hänen ei kumminkaan tarvinnut palata uudestaan Geneveen. Hän arveli, että koska geneveläiset olivat onnistuneet veijauksessaan, jommoiseksi hän sitä luuli, he arvattavasti tulisivat olemaan hyvällä tuulella. Antoine Calvin oli hänen vanha tuttavansa. Tämä, ollen ammatissaan todellinen taiteilija ja aina pyrkien kehittymään täydellisyyteen, valitsi aina itse nahat, jotka työhönsä tarvitsi, vaikka taitava turkkuri jälestäpäin valmisti ne hänelle. Muscaut tunsi ne eri laadut, joita hän suosi, ja piti niitä aina varalla hänelle, välittämättä ollenkaan siitä tosiasiasta, että ne olivat määrätyt kauheiden harhaoppisten kirjojen kansiksi.
Illallisen jälkeen nuori Jacques Calvin saattoi vieraan lamppu kädessä tämän ravintolaan Mustaan Joutseneen. Sillä välin Norbert kertoi isälleen koko keskustelunsa nuoren kreivin kanssa mitään salaamatta ja näytti hänelle sormusta, jonka tämä oli antanut.
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Hänen harhaan mennyt poikansa oli siis kumminkin ollut uskollinen isälleen ja isänsä Jumalalle! Häntä oli koeteltu, eikä hän ollut langennut, vaikka kiusaus ei ollut vähäinen. Eikä hän kumminkaan todella arvannut, kuinka suuri se itse asiassa oli ollut. Hän ei sanonut paljo. Tämä aika oli paremmin voimakkaan toiminnan kuin monien sanojen aikakausi. Kumminkin hänen tyyni: "Olet tehnyt hyvin, poikani", täydellisesti tyydytti Norbertin sydäntä.
Heidän välillään seurasi tuollainen hiljainen hetki, jotka joskus ovat sanoja paremmat. Norbert keskeytti sen sanomalla:
"Isä, arvelenpa että minun pitäisi kertoa tästä herra Berthelierillekin. Luuletteko hänen olevan kyllin hyvinvoipa tänä iltana?"
"Hän on varmasti parempi tänään. Hän on ollut vapaa kuumeesta ja vaan vähäsen tuntenut tuskia. Menkäämme katsomaan."
Sen he tekivätkin. Berthelier, istuen hyvin kalpeana ja tyynyjen tukemana vuoteessaan, kuunteli heidän kertomustaan suuresti jännitettynä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tämä kaikki vakaannuttaa minua päätöksessäni, joka minulla on ollut mielessäni, kun vaan jaksaisin vähääkään ajatella. Gabriellen pitäisi toimittaa kaikkien lakisääntöjen mukainen muodollinen siirto, joka voidaan tehdä testamentiksi, kaikista vaatimuksistaan Castelarin tiluksiin sukulaiselleen Lormayeurin kreiville Viktorille."