Eräänä viehättävänä iltapäivänä muutamia päiviä myöhemmin olisi Germain de Caulaincourtin voitu nähdä kävelevän St. Pierren neuvoshuoneen luona edestakaisin Rue de Chanoinesilla, kuten Norbert oli tehnyt joitakuita kuukausia aikaisemmin Louis de Marsacia odotellessaan. Hänen tavallisesti kylmillä kasvoillaan kuvastui nyt huolekas ja tuskainen ilme. Vähän väliä hän seisattui, ja yhä uudestaan sivuuttaessaan numeron 123 katsahti hän vakavasti suljettuun oveen ja ahtaisiin akkunoihin, jotka eivät ilmaisseet hänelle mitään. Milloin loppuisi tuo pelätty keskustelu ja Norbert palaisi kuvaamaan hänelle sen kokonaisuudessaan? Myöhään edellisenä iltana oli isä Calvin palannut toispäiväiseltä matkaltaan. Tänä aamuna oli hän lähettänyt kirjurinsa, nuoren ranskalaisen de Joinvilliersin, pyytämään Norbertia tulemaan hänen luokseen koulutuntien jälkeen. Tämä toivo oli yhtä merkitsevä kuin joku kuninkaallinen käskykirja. De Caulaincourt seurasi poikaansa ovelle, mutta kaikki pojan kehoitukset eivät voineet taivuttaa häntä astumaan sisään. "Se ei olisi millään tavalla oikein", hän sanoi. "Ole mies, poikani. Mitä sinulla on pelkäämistä? Isä Calvin ei lyö eikä surmaa sinua."
"Kaiken tämän asemasta menisin mieluummin vanhan Sangsouen luo ja antaisin hänen vetää kulmahampaan suustani", sanoi Norbert.
De Caulaincourtille kävi odottaminen pitkäksi. Palvelijatar, joka laski Norbertin sisään, ei tiennyt että hänen herransa oli kutsuttu erään ystävän sairasvuoteelle. Sillä sattumalta oli Calvin itse avannut oven lähetille (historiallinen tosiasia on, että hän oli tehnyt sen ei sen halvemmalle henkilölle kuin kardinali Sadoletolle) ja lähtenyt heti tämän mukaan. Sen vuoksi Norbert osoitettiin pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa Calvin tavallisesti luki ja otti vastaan vieraitaan. Tänne hänet jätettiin yksin epämääräiseksi ajaksi hämärine, ei erittäin iloisine mietteineen.
Hänen isänsä ajatukset eivät juuri olleet sen mieluisempia. Hän kun oli ollut tuomiokirkon pihalla Calvinin palatessa kotia, ei hän tiennyt syytä tähän pitkään viipymiseen. Kenties hänkin tunsi hiukan sitä taikamaista kunnioitusta, jolla kykenevät ja älykkäätkin henkilöt katselivat Jean Calvinia. Kumminkin nykyisessä tilassaan hänellä oli ehkä lieväkin, mutta vallan tosiperäinen syy levottomuuteen. Hän tunsi poikansa omituisen, rohkean luonteen — luonteen jota hän itsekin, kuten hyvin ymmärsi, käsitti vaan osaksi. Voisiko olla mahdollista, ettei ynseä poika ottaisikaan isä Calvinin lempeitä nuhteita vastaan soveliaalla sävyisyydellä ja nöyryydellä? Voisiko hänellä olla rohkeutta antaa sana sanasta, puolustaa itseään, tai ehkäpä osoittaa vallan kuulumatonta uppiniskaisuutta — ruveta väittelemään? De Caulaincourtin edeltäpäin näkevä sielu antoi hänelle sen kuuluisan vastauksen, jonka parlamentin puheenjohtaja Onslow sanoi kysyttäessä, mitä tapahtuisi jos hän varottaisi erästä tottelematonta jäsentä parlamentissa: "Vain Herra sen tietää!"
Mutta siinäpä oli Norbert viimeinkin! Olikin jo aika. St. Pierren kirkon suuri kello löi juuri viittä. Ah, varmaankin oli pojan käynyt huonosti, hyvin huonosti! Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kyynelten kostuttamat. Hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hänen olisi vaikea pidättyä ääneensä nyyhkimästä.
Hänen isänsä kiiruhti vastaan todella levottomana. Norbert oli pienestä alkaen aina pidättänyt kyyneleitään miehekkään ylväästi. Ei nuhteet eivätkä rangaistukset olleet koskaan puristaneet niitä häneltä.
"Oi isä", hän sanoi, "isä!" Sanat olivat melkein itkua.
"Mikä sinun on, poikani?" Sitten hän sanoi täynnä hämmästystä, aivankuin äkillinen ajatus olisi vallannut hänet: "Ethän vain jätä Geneveä?"
Geneven ilmassa oli jotakin epämiellyttävää niille, jotka vastustivat
Jean Calvinia.
"Minäkö? Oi ei! Ei minusta ole puhetta! Kysymys on — — Louis de
Marsacista."