"Louisistako!"
"Hänestä ja Peloquinista. He ovat vankeina Lyonissa ehkäpä odottaen kuolemataan."
De Caulaincourt oli hyvin liikutettu. Vielä paremmin kuin Norbert tiesi hän, mitä nuo uutiset merkitsivät. Hän istahti yhdelle pihalla olevista kivistä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vähään aikaan hän ei löytänyt sanaakaan lausuttavaksi.
Viimein Norbert puhkesi puhumaan. Äänettömyyden kerran keskeytettyään oli hän iloinen saadessaan tuoda koko kertomuksensa isän korviin.
"Kas näin se kävi", hän sanoi. "Istuin ja odotin hänen huoneessaan, jossa kaikki seinät ovat kirjoilla verhotut aina katonrajaan asti. Minä tuskin voin luullakaan niin paljon kirjoja olevan maailmassa. Tietysti ne olivat kaikki erilaisia, sillä kukapa tahtoisi kahta samanlaista huoneeseensa? Pöydällä oli kyniä, mustepullo ja useita papereita, muutamat asetetut järjestykseen, toiset maaten hajallaan. Isä Calvinin kaiverruksilla koristetun tuolin vieressä oli pari muuta istuinta. Viimein minä istahdin eräälle niistä ja koetin miettiä, mitä hän todennäköisesti minulle sanoisi ja mitä minun pitäisi vastata. Mutta aika oli pitkä, ja minä tunsin kuolettavaa väsymystä. Vihdoin viimein torkahdin ja olisin nukahtanutkin, mutta silloin ajattelin, että jos hän tulisi ja löytäisi minut nukkuneena, näyttäisi se perin sopimattomalta ja saattaisi hänet vielä enemmän suuttumaan minuun. Niinpä siis nousin ylös ja menin akkunan luo, joka oli huoneen peräseinällä, ja katsoin ulos kauniita kukkia täynnä olevaan puutarhaan. Kukat olivat suloisia katsella ja muistuttivat minua Ranskasta. Kumminkin ihmettelin hieman, että isä Calvin jouti ajattelemaan sellaisia."
"Hän kyllä niin tekee, ja enemmän kuin moni muu. Mutta jatka!"
"Seisoin siellä yhä näkymättömänä, kuten luulen, gobelinikudosten luona, jotka verhosivat akkunaa, kun hän tuli sisään. Katsoin ympärilleni, mutta minua näkemättä hän viimein käänsi minulle selkänsä etsien jotakin papereittensa joukosta pöydällä. Seisoin hiljaan tietämättä mitä tehdä ja uskaltamatta häiritä häntä."
"Sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes hän olisi pysähtynyt tai kohottanut päätään ja sitten yskiä varovasti herättääksesi hänen huomiotaan."
"Mutta hän ei seisauttanut, isä, eikä lainkaan kohottanut päätäänkään. Vihdoin hän kuten luulen löysi sen mitä etsi paperikasan alta. Se oli avaamaton kirje —"
"Ah! Ken ties oli se jäänyt huomaamatta eilen illalla, ja tänä päivänä joku luultavasti on kertonut sen saapumisesta."