"Voipa niin olla. Hän katkaisi nauhat vyöveitsellään, mursi sinetin ja alkoi lukea. Silloin, isä, silloin" — Norbertin ääni vapisi — "tapahtui ihmeellisin asia mitä koskaan olen nähnyt."
"Mitä sitten?"
"Hän sanoi aivan kuin tietämättään: 'De Marsac — Peloquin!' ja hetken jälkeen: 'Jumalani!' — Mutta", lisäsi nuori ranskalainen tottuneena huolimattomasti käyttämään tätä pyhää nimeä, "Calvin ei lausunut sitä kuten muut ihmiset. Paremmin niinkuin hän olisi parahtanut tuskasta ja huutanut Hänen puoleensa, joka kuulee kaikki. Ja hänen kasvonsa, ne olivat vallan harmaat tuskasta ja silmissä oli kyyneleitä. Isä, minä tiedän nyt, että isä Calvin on sääliväinen.
"Mutta minä ajattelin Louista ja luullakseni huokasin tai huudahdinkin, sillä hän katsahti ylös noilla silmillään, jotka tunkevat läpitsemme kuni miekka. Ja sitten jonkinlainen naamio näytti laskeutuvan hänen kasvojensa yli, kuten soturi laskee silmikkonsa alas taistelua varten. Hän näytti samanlaiselta kuin hän aina on pöytänsä takana ja koulussa ja hän kysyi aivan kylmästi: 'Kuka olet sinä, poika, ja miten tulet tänne?'
"'Herra', vastasin minä, olen Norbert de Caulaincourt ja tulen teidän omasta käskystänne.'
"'Mene', hän sanoi, 'ja palaa huomenna samalla tunnilla.'
"Mutta minä en voinut tehdä sitä itse isä Calvininkaan käskystä, de Marsacin nimen kaikuessa korvissani. Sanoin hänelle: 'Herra, anon teiltä anteeksi! Mutta Louis de Marsac oli veli minulle. Kertokaa, pyydän teiltä, miten hänen on käynyt?' Hän katsoi minuun hetken ääneti, sitten sanoi: 'Odota!' Hänen lukiessa kirjettä odotin tuskin uskaltaen hengittää ja katsellen kiinteästi hänen kasvojaan. Viimein hän puhui: 'Louis de Marsac ja Denis Peloquin ovat vangitut Lyonissa, koska ovat julistaneet Jumalan sanaa ja todistaneet Kristuksesta. He ovat täynnä uskoa ja rohkeutta ja luottavat Jumalaan. De Marsac on minulle kirjoittanut. Kerro tästä hänen ystävilleen.' Minä ajattelin että hän tahtoi minun poistumaan, siksi kumarsin ja käännyin pois mennäkseni. Mutta hän kutsui minut takaisin. 'Mitä sinun asiaasi tulee, Norbert de Caulaincourt —'"
"No, mitä sitten, Norbert?" kysyi hänen isänsä, sillä Norbert oli lopettanut lauseensa kesken.
"En voi kertoa hänen sanojaan niinkuin hän ne lausui", sammalsi Norbert. "Mutta ajatus oli, että olin ollut malttamatoin. Mitä muuta hän sanoi, en muista, mutta vakuutan teille, että sillä kertaa tunsin kaikkea."
"Ja mitä on nyt tehtävänä?"