Liikutettuna hänen surustaan de Caulaincourt ei sen enempää vastustanut, ja he lähtivät yhdessä ääneti kotia.
Heidän vaeltaessaan pitkin tuttavia katuja sai Norbertin nuori sielu, joka oli perinpohjin liikutettu siitä mitä hän oli kuullut ja nähnyt, hämmentyneihin vesiinsä valon välkähdyksen. Kylmältä, voimakkaalta, kiihkottomalta kuten kuolleen miehen kädenanti, oli hänestä näyttänyt. Jean Calvinin tahto, silloin kun tämä oli matkaan lähettänyt hänen isänsä, Louis de Marsacin, Denis Peloquinin ja satoja toisia kärsimään ja kuolemaan. Mutta nyt Norbert tiesi — sillä hän oli nähnyt Calvinin sielun tuskat — tiesi hyvin, että tuo voimakas mies tunsi ja kärsi, kärsipä muita paljon enemmän kuten oli muita voimakkaampikin. Hän ei koskaan enää muuta ajatellut, kuin että Calvinista nyt tuntui aivan yhtä vaikealta turvallisessa Genevessä, kuin noista toisista vankilassa ja hengenvaarassa olevista.
Hän kohotti päänsä ja katsoi ylös pilvettömälle iltataivaalle. Koko se voimakas, vakava elämä, johon hän Geneveen saapumisestaan saakka oli ollut pakotettu taipumaan, oli täynnä lujaa uskoa olentoon, joka asui tuolla taivaankannen yläpuolella. Tämä olento toimi oman tahtonsa jälkeen sekä taivaissa että maan päällä. Hänen tahtoaan ei voitu vastustaa. Hän kuoletti ja Hän teki eläväksi. Hän antoi laupeutensa sille, ketä Hän tahtoi armahtaa, ja rankaisi ketä Hän tahtoi, katsoen kunkin rikkomisiin. Hän istui ääneti taivaassaan, kun kaikki meni nurin päin maan päällä, sill'aikaa kun hyvätkin ihmiset, jotka Häneen luottivat — kuten esim. Louis — olivat vangittuina, kidutettiin ja poltettiin. Mutta kenpäties yhtä kaikki — kunhan vaan ihminen kaikki ymmärtäisi. — Hän tunsi, Hän huoli ja Hän rakasti. Vallan siten kuin isä Calvinkin — ainoastaan rajattomassa määrässä enemmän. Ja sitte oli olemassa Kristus, risti ja Kristuksen rakkaus, joista ihmiset puhelivat. Norbert ajatteli muuatta lausetta, jonka oli jossakin lukenut: "Kaikissa heidän murheissaan oli Hän murheellinen".
Eivät Norbertin hämärät, harhailevat ajatukset kuitenkaan pukeutuneet tällaisiin sanoihin. Pikemminkin tuon hetken hohde, joka loisti hänen sieluunsa, sisälsi vaan yksinkertaisesti: Tunnen nyt että se mies, jota luulin kovaksi kuin timantti, tuntee, rakastaa ja kärsii. Kenpäties saan kerran tietää, että eräs paljoa suurempi olento tuntee, rakastaa — uskallanko sanoa — kärsiikin. Mutta kaikissa näissä Hän on muita paljoa suurempi.
Välähdys haihtui, mutta tämä ajatus jäi, eikä se enää koskaan jättänyt häntä kokonaan koko hänen elämänsä aikana.
XXIII LUKU.
Norbertin lähetys.
"Nuorukaiselle on parempi, että hän pyrkii tuntemattomien seikkojen halki toimintaa kohden, kuin levätä mitäkään tekemättä."
R. Browning.
Norbert odotti levottomana isänsä palaamista surulliselta lähetykseltään naapurien luota. Samaa levottomuutta tunsi myöskin Antoine Calvin, jolle kaikki oli kerrottu. Viimein tuli de Caulaincourt.