"Tämä on hullu yritys", sanoi de Caulaincourt. "Herra Calvin ja kuka toinen järkevä ihminen hyvänsä sanoo varmaan samoin."
"Siitä otan selvän ensi asiakseni huomenaamulla."
"Norbert", sanoi hänen isänsä vakaasti, "sinä olet tähän asti kaikkine virheinesi ollut hyvä ja kuuliainen poika. Pitääkö minun nyt huomata sinut ynseäksi ja kapinalliseksi?"
Norbert katsoi häneen kiihkeä rukous silmissään.
"Isä, pyydän sinua, anna tämän asian olla!" hän sanoi. "Täällä sydämessäni on jotakin, joka ajaa minua pois. Elämään täällä olen kyllästynyt, väsynyt. Luennoita minä vihaan. Koulu on sen jälkeen kuin Louis jätti sen minulle kauhistus. Rukouksia ja saarnoja — en sentään luule niitä vihaavani. Joskus ehkä niin teen, joskus taasen, kuten tänään isä Calvinin puhuessa, voin melkein rakastaa niitä. Luulenpa joskus, että niissä on kumminkin jotain ja että minä voin päättää päiväni 'kuoletettuna', 'uudestasynnytettynä' ja niin edespäin, kuten muutkin. Mutta sitten tulevat väsymys ja vastenmielisyys takaisin.
"Ja jos minä jään tänne ja kävelen ikäviä, harmaita katuja pitkin ja kuuntelen uneliaita ääniä, silloin vihaan kaupunkia perinpohjin. Antakaa minun mennä pois ja tehdä jotakin, jotakin auttaakseni Louista, ystävääni."
"Mutta", sanoi hänen isänsä, hämmästyneenä tästä mielenpurkauksesta, "en lainkaan ole ymmärtänyt sinua. Päivä tai pari sitte sinä hylkäsit savoijalaisten houkuttelevat tarjoukset. Kerroithan minulle, että Geneve oli kotisi ja annoit minun ymmärtää, että rakastit sitä. Mikä nyt on muuttanut mielesi niin kummallisesti?"
"Ei mikään — ja kuitenkin kaikki. Tai paremmin sanoen, en ole muuttunut, olen aina ollut semmoinen. Minussa on kaksi sydäntä. Silloin puhui toinen, nyt puhuu toinen. Mutta minä en tahdo hyljätä Geneveä. Isä, jos te luotatte minuun ja sallitte minun mennä Lyoniin, teidän siunaus mukanani, tulen uskollisesti takaisin tuoden mukanani sen, jonka takia olen mennyt. Mutta jollette luottaisikaan minun täytyy kumminkin mennä. Palaamisestani siinä tapauksessa en kumminkaan voi sanoa mitään." Hänen kasvoillaan oli päättävä ilme, uusi hänen isälleenkin.
Tällöin Antoine Calvin ääneti jätti huoneen. "Kahden isänsä kanssa, jota hän rakastaa, nuorukaisen sydän pian heltyy", hän ajatteli. "Toisten läsnäolo jäädyttäisi sen kovaksi."
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, sanoi de Caulaincourt vakavasti: