"Pelkäänpä, poikani, että olet antanut sijaa sydämessäsi paholaiselle."
"Ei, isäni", vastusti Norbert innokkaasti. "Minä taistelen häntä vastaan kaiken aikaa, koetan kukistaa häntä. Vai olisinko se kenties minä itse, jota pidän kurissa? Kaikki mitä nyt tiedän on se, että tahdon mennä pois maailmaan, elää, tehdä työtä ja taistella. Toissapäivänä kun sanoin jyrkän 'en' tuolle kelpo nuorelle kreiville, joka tahtoi antaa minulle kaikkea, mitä halusin, luulin että olin voittanut. Mutta se ei ollutkaan niin huokeata. Tuskin oli minulla vielä viholliseni jalkaini alla, kun se hyppäsi jälleen ylös ja kuritti minua jättiläisen tavalla. Mutta minkälainen on hän ja mitä olen minä?"
"Oi poikani, rukoile Jumalaa johdattamaan sinua, sillä minä en voi!
Tässä on jotain enemmän kuin mitä minä voin ymmärtää."
"On kyllä jotain enemmän, isäni. Jos minä menen Lyoniin, tapahtuu se palvellakseni isä Calvinia ja asiaa, jota te kaikki täällä rakastatte, niin että voisin tyydyttää siinä jokaista ja itseänikin. Isä, jos sinä minua rakastat, salli minun mennä! On jotakin, joka ajaa minua pois."
"Poikani, tänään ja huomenna tahdon paastota ja rukoilla."
"Ah, isäni, tänään! Huomenna te annatte minun mennä."
* * * * *
Seuraavana aamuna kello kymmenen ja yhdentoista välillä Norbert koputti Berthelierin ovelle ja kysyi Margaretalta, joka sen avasi, saisiko hän tavata neiti Gabriellea.
"Luulen sen käyvän päinsä", sanoi vanha palvelija. "Lapsi on työssään kuten tavallisesti. Hän ei ole vuodattanut kyynelpisaraakaan."
"Tietääkö herra Berthelier siitä?"