Ei ollut neidon kasvoissa eikä äänessä mitään arkuutta. Sellaisen kuolema, kun se tulee kyllin lähelle, polttaa pois.
"Antakaa minulle jotakin vietäväksi hänelle."
"Mitä pitää minun antaa?"
"Jotakin, ehkäpä yhden näistä, jos tahdotte", sanoi hän ottaen viereltään kasasta yhden oransseista.
"Tuo katoavainen kappale ei olisi sovelias merkki siitä, mikä ei voi kuolla" sanoi Gabrielle, vaijeten hetkeksi ajatellakseen. Viimein hän otti vyöltään pienen norsunluutaulun, joka riippui siinä avainten, saksien ja veitsen kanssa. "Hänen lahjansa", sanoi Gabrielle. "Odottakaas, minä kirjoitan myös — sanasen vaan."
Kynää tai lyijykynää hänellä ei ollut. Mutta saksien kärjellä hän piirsi sileälle, kiilloitetulle pinnalle "jusqu' à l'aurore" — kunnes päivä nousee. Ei mitään muuta. Hän antoi taulun Norbertille, joka sanoi: "Minä tulen takaisin niin pian kuin voin ja kerron teille kaikki."
"Elkää tulko ennenkun päivä koittaa — hänelle."
"Ymmärrän teidät", hän sanoi. "Jääkää hyvästi, Gabrielle!"
"Odottakaa. Tarvitsetteko rahaa?"
"Oi, ei! Sitä on varattu." Norbert ihmetteli, että neito voi ajatella moista asiaa semmoisena hetkenä, ja totta sanoaksemme, hän tunsi itsensä hieman noloksi. Sallisiko Gabrielle hänen mennä lausumatta sanaakaan tunnustukseksi tai kiitokseksi? Niin tämä ei toki tehnyt.