"Ah", hän ajatteli, "täällä varmaankin suuret ja ylhäiset asustavat. Jos kolkuttaisin jollekin näistä ovista ja kysyisin silkkikauppiastani, voisi ovenvartija ottaa sen loukkaukseksi ja potkaista minut kadulle. Hyväpä näinkin; joka tapauksessa nyt näen kaupungin. Ihmettelenpä miltä tällaiset talot näyttävät sisältäpäin. Toivoisinpa jonkun portin olevan auki."
Hänen toivonsa täyttyikin. Hän tuli viimein avonaiselle portille, joka salli hänen vilkaista sisään miellyttävään pihaan, jonka keskellä oli suihkulähde ja sen ympärillä kukkaispenkereitä. Hän seisoi hetkisen nauttien mandolinin suloisista säveleistä, joita joku näkymätön soittaja helkytteli harvinaisella taidolla. Olipa vallan hämmästyttävää, että semmoisia säveleitä voitiin loihtia esiin niin mitättömästä ja laadultaan rajoitetusta koneesta. Norbert rakasti soittoa ja laulua kaikesta sielustaan ja hänen soitannollinen aistinsa oli hyvin kehittynyt Genevessä, missä — vaikkakin tanssisäveleet ja rivot laulut siellä olivat kielletyt — arvokkaita ja hartautta herättäviä sävelmiä pidettiin suuressa arvossa. Tämä soitto oli hurmaavaa. Hän sanoi itsekseen, että sen täytyi tulla sopusointuisesta viritetystä sielusta. Huomaamattaan hän soiton sulouden houkuttelemana astui portin sisäpuolelle ja läheni varovasti, toivoen näkevänsä soittajankin. Hän siinä onnistuikin. Asettuneena sillä tapaa penkille, että voi tavata koko hyväätekevän ehtootuulahduksen kasvoilleen, istui siinä nuori mies, puettuna muodikkaasti silkkiin ja samettiin, miekka kupeellaan ja lyhyt viitta riippuen penkin kaiteella. Hän näytti olevan liiaksi kiintynyt soittoonsa huomatakseen häiritsijää.
Siten rohkaistuneena Norbert vetäytyi lähemmäksi ja seisoi kuunnellen, kunnes suloisten sävelten lakkaaminen äkkiä hänet herätti lumouksestaan.
Soittaja laski alas soitinnastansa, kohotti silmänsä ja katsoi — ei Norbertiin — vaan suoraan eteensä. Norbertista se oli kummaa, mutta kiittäen onneaan, ettei häntä huomattu, hän kääntyi hiljaan pois mennäkseen.
"Kenen askeleet ne ovat?" kysyi soittaja.
"Olen muukalainen. Tahdotteko, herrani, suoda minulle anteeksi? Portti oli auki ja sävelten houkuttelemana rohkenin tulla sisään kuuntelemaan."
"Siinä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Mutta sallikaa minun kysyä, ken se on, joka kanssani puhuu, nuorukainen vaiko neitonen? Näette kai, että olen sokea."
"Olen murheellinen sen takia, herrani", sanoi Norbert. "Minä olen sveitsiläinen nuorukainen, erään St. Gallenilaisen kauppiaan Lynen apulainen ja palvelija. Saavuin tänne vasta tänä iltana ja etsin nyt hänen asuntoaan. Siinä tarkoituksessa kuljin juuri sivuitse, kun soittonne lumosi minut ja minä rohkenin sisään."
Sokea mies laski mandolininsa alas ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Etsittekö herra Lyneä? Kummallista — kummallista! Varmaan olette lähetetty minun luokseni."
"En, herra, suokaa anteeksi. En koskaan ole lähetetty luoksenne.
Minulla sitä paitsi ei ole kunnia tietää, kenen kanssa nyt puhun."