"Kaikki ihmiset vihaavat teitä — minun nimeni tähden", sokea lausui hiljaan.
Norbert, jonka tiedot raamatullisista sananparsista eivät olleet suurellisia, kiiruhti vastaamaan:
"Mutta ken loppuun asti kestää, hän tulee autuaaksi."
"Ah, tuo loppuun asti kestäminen!" huokasi hänen seuralaisensa. Sitten hän lisäsi tosin, ei vielä varmana, miten hän voisi tykkänään luottaa häneen: "Teidän Berniläisten, tai muista 'kiitettävistä kanttooneista' kotoisin olevien, ei tarvitse olla suuresti peloissanne, ei ainakaan uskontonne takia. Bern on Ranskan hyvä ystävä ja jos heidän tänne lähettämänsä henkilöt ovat hieman laimeita messussa ja tunnustuksissa, niin ovat mitä tarkkanäköisimmät Lyonilaiset sen suhteen miltei yhtä sokeat kuin minäkin."
"Mutta Geneven miesten suhteen on asian laita aivan toisin", sanoi Norbert. "Erittäinkin ranskalaisten pakolaisten suhteen, jos nämä rohkenevat palata maahansa."
"Sen kyllä tiedän. Onnettomuudeksi on yhdellä niistä minun nimeni.
Kaksikin, jotka nimeäni kantavat, par'aikaa kärsivät."
"Kaksiko?" huudahti Norbert.
"Elkää puhuko niin kovaa — ajatelkaa ohikulkijoita! Niin, se on totta, ja toinen heistä on oma veljeni." Hänen äänensä vaipui hyvin matalaksi ja oli siinä tuskan väre.
"Louis de Marsacko — paras ystäväni", kysyi Norbert liikutettuna; "hänellä ei ollut sisarta eikä veljeä."
"En puhu hänestä, serkustani, vaan Henri de Marsacista, rakkaasta veljestäni."