Kauppias tunsi käsialan ja kumarsi tahdottomasti kunnioittaen päätään.
Olihan se kuin kuninkaallinen posti. Hän otti veitsen sivultaan ja
leikkasi silkkinauhan, jolla kirje oli sidottu, ja mursi sinetin.
Sieltä putosi kotelo, josta Norbert voi lukea päällekirjoituksen:
"Herroille Louis de Marsacille ja Denis Peloquinille."
Arvokkaalta kauppiaalta meni hiukkasen aikaa ottaessaan selvää isä Calvinin kirjeestä, vaikkakaan se ei ollut pitkä. Viimein hän katsahti ylös ja lausui:
"Isä Calvin sanoo, että olette tullut tänne omasta pyynnöstänne ja että teihin voi luottaa."
Norbert tunsi ylpeyden ja mieltymyksen tunnetta, mutta myöskin hämmästyksen väreitä. "Miten hän voi sellaista sanoa", hän kysyi itseltään. "Tähän asti hän on tuntenut minut ainoastaan ynseäksi, huonosti johdetuksi pojaksi." Se kyllä oli totta; mutta reformatsioniarmeijoiden suuri kenraali oli muiden suurten kenraalien tavalla ihmisluonteiden tarkka tuntija. Hän tunsi Norbertin mieheksi, jonka voi lähettää menetettyäkin toivoa noutamaan.
"Miksi halusitte tänne tulla?" jatkoi kauppias. "Osittain sen vuoksi, että minun pitää tehdä jotakin. Mutta enemmän siksi, että minun täytyy saada nähdä Louis jälleen."
"Jos vaan voitte; tulette juuri paraaseen aikaan. Heidän tuomionsa julistettiin tänään."
Nuo kaksi miestä katsoivat toisiinsa sanaa sanomatta. Kauppias näytti surulliselta, vaan kylmältä, Norbertin nuori sydän taas kiehui kiukusta, säälistä ja surusta. Mutta hän ei kysynyt: "Miten?" — ainoastaan: "Milloin?"
"Telotuspäivä ei vielä ole määrätty. Denis Peloquin, joka ei kuulu tähän piirikuntaan, on lähetettävä jonnekin muuanne. Nuo kaksi de Marsacia ja eräs uskon veli nimeltä Stephen Gynet saavat loppunsa täällä."
"Oi, herrani, pyydän teiltä lupaa saada nähdä Louista. Hän on paras ystäväni. Sitäpaitsi on minulla kirje hänelle."
"Sukulaisiltako?"