Hän rukoili, kunnes taivaasta
Jumalan kirkkaus hohti kasvoilla.
Tennyson.
Seuraavana aamuna Lyne puhutteli Norbertia, joka kuljeskeli kuin tenhottuna tuomiokirkon seutuvilla. Viitaten tätä lähtemään kanssaan kotia kohden hän sanoi:
"Tämä on ollut hirveä päivä de Marsaceille. Luja vanha isä on viimein vallan murtunut ja tahtoisi antaa kaiken omaisuutensa pelastaakseen poikansa tulesta. Hän ja tuo sokea herra ovat molemmat olleet poikaparan luona, isä kyynelin rukoillen häntä myöntymään, veli koettaen väliajoilla puhua lohduttavia sanoja, vaikka itsekin on aivan lohduton. Teidän puolestanne en ole kyennyt vielä tekemään mitään, mutta olen saanut isä Calvinin kirjeen ehyenä Poquelinin käsiin ja hän kyllä keksii keinon toimittaakseen sen Louisille ennenkun tämä on viety pois."
Yksi päivä kului vielä väsyttävässä odotuksessa. Mutta tiistaiaamuna herra Lyne kutsutti Norbertin puheilleen, kysyäkseen, halusiko tämä vaihtaa vaatteita hänen oppipoikansa kanssa.
"Kernaasti vaihdan vaatteita vaikka pyövelin kanssa, saadakseni tahtoni toteutumaan", sanoi Norbert.
"Suvaitkaa siis mennä Renaudin mukaan, joka antaa teille vaatteet ja pitää suunsa kiini siitä jälestäpäin?"
Norbert meni, ilmestyäkseen jälleen pian mekossa ja paljain päin. Jean
Lyne antoi hänelle käteensä suuren vasun täynnä ruokaa ja viiniä.
"Antimia vankiraukoille" hän sanoi. "Te kannatte niitä puolestani", ja he lähtivät yhdessä vankilaan. Norbert käveli kainosti mestarinsa jäljessä. Se ei ollut pitkä kävely. Pian he tulivat synkälle kadulle. Norbert näki kuten unessa herra Lynen soittavan kelloa ja kuuli hänen puhuttelevan portinvartijaa, joka vastasi odottavansa herra Rondelia. Vartija avasi salvan huomattavan nopeasti. Päävanginvartija on kumminkin mies, ja muiden miesten tavalla on hänelläkin ystävänsä, jotka luonnollisesti joskus käyvät katsomassa häntä. Herra Jean Lyne oli hyvin tunnettu kaikille virkamiehille, ja sai nyt seuralaisensa kanssa esteettömästi käydä sisään. Mutta hän itse sanoi, hymyillen ja vilkaisten koriin: "Elkää unhottako velvollisuuttanne, Jacques", jolloin vartija muodon vuoksi pisti kätensä leipien ja pullojen joukkoon, veti sen jälleen pois ja lausui lumoussanan: "Menkää vain!" tyytyväisen ja mahtipontisen näköisenä. Ehkäpä hänen tyytyväisyyttään korotti hauska hämmästys jostakin, joka oli pujotettu hänen käteensä.
Herra Lyne ja Norbert menivät pihan poikki ja koputtivat pienelle yksityisovelle. Täälläkin oli kauppias hyvin tunnettu ja vietiin ilman muuta mukavaan vastaanottohuoneeseen. Norbert surustaan huolimatta huomasi seinillä olevan kuvia: Neitsyt Lapsen kanssa, Johannes Kastaja Kristuslapsen kanssa ynnä Jeremias erämaassa. Hänen niitä katsellessaan astui sisään päävanginvartija, pieni, hinterä ja hermostuneen näköinen mies, aivan toisellainen, kuin mitä Norbert oli odottanut. Hän ja herra Lyne tervehtivät toisiaan kuten vanhat ystävät ainakin ja joutuivat oitis keskusteluun, josta Norbert ei ymmärtänyt muuta kuin että se näytti koskevan rahaa ja kauppaa. Hän hämärästi alkoi aavistaa, että Rondel oli jonkillainen herra Lynen liiketoveri, joka sai osan hänen kauppavoitostaan. Mutta kuten hänen uudessa toimessaan tulikin, seisoi hän kunnioittavan välimatkan päässä eikä siis kuullut aivan selvästi puhelua, jota ei välittänytkään kuunnella. Viimein hänen harhaileva huomaavaisuutensa kumminkin palasi nopeasti. Herra Lyne sanoi nimittäin: