"Jos on tarpeeksi syytä lähteä sunnuntaina, niin voimmehan tehdä niin", myönsi Norbert. "Mutta suunnitelmamme kaikista osista on minun kysyttävä neuvoa herra Lyneltä, sillä minä olen suositettu hänen luokseen, jotta hän saisi johdattaa minua kaikissa asioissa."
"Ette olisi voinut tullakaan osoitetuksi kenenkään paremman luo, herra Norbert. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä ilman häntä kaikessa tässä sekaannuksessa, sitä en tiedä. Hänellä on ihmeellinen vaikutus kaikkiin vanginvartijoihin ja kaikkiin heidän apulaisiinsa. Epäilemättä hän on maksanut hyvin runsaasti siitä."
"Tulkaa siis tänä iltana kuulemaan mitä hän sanoo", virkkoi Norbert. He olivat tulleet ulos sivukappelista ja kävelivät pitkin keskuskäytävää puhellen keskenään matalalla äänellä, kun urkujen mahtava ääni äkkiä taivaalle kohoten täytti heidän korvansa ja sulki heidän suunsa.
Grillet vaikeni. "Joku toimitus alkaa nyt", hän sanoi. "Minä seisatun sitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua."
"Sitäpä en minä tee", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen päättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan vapaaseen auringon paisteeseen. "Olen erossa kaikesta siitä", hän sanoi itsekseen. "Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi ainaiseksi Louisin vankilassa."
XXVII LUKU.
Synkkiä pilviä.
Sillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin hitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin vankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset kuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen kanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan, joka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä kummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän kuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti vaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä enemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän voi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin hyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli voimakas. "Mutta ei vielä", hän tapasi sanoa itsekseen, "ei vielä, koska Gabrielle tarvitsee minua."
Kumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta vaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten kuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat menivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta. Useita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut hienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen liittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena salaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut kihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta konsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi kuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea samalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin vihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille hyvääsuopaan tätiinsä.
"Minä ajattelen, rakkaani", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä, "ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa."