Gabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin lempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai vihaa.
"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat he pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna."
"Te ette tiedä, mitä sanotte!" tiuskasi tyttö. "Jo tuon sanan lausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!" Hän lähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen kiukkua.
Kaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista Gabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään ollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli odottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa muukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin urhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema sille, joka tuntee itsensä "kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi", jotta hänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden hän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta elämästä, murtui hänen sydämensä, "eikä hänessä enää ollut sielua". Louishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina ikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli hänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui Lyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki tulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei vaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen puolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että kärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti tunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat: "Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi". Tämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä tuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön unettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea rukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut halkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. "Miksi Jumala salli tämän tapahtua?" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen hän kuin oli saanut — ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkea todellisen — ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan tahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi lukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan juhlallista lohdutusta: "Kumminkin salli minun puhutella Sinua tuomioittesi tähden!" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus — suuremmoinen, vaan ah, miten ankara: "Herra se on; tehköön Hän, miten Hän hyväksi näkee!"
Gabrielle sanoi: "Hänen tahtonsa tapahtukoon!" mutta ei sanonut: "Tapahtukoon Sinun tahtosi." Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin tietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään raskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei tämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä syystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä. Gabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä kosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.
"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä", sanoivat Claudine ja Margareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut, jollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä pelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.
Eräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti koneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että hänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa vankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta todellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine piti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.
Katuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine huudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä välin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.
Se oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen voihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa nähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin torimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa niitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.
"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän nurin", hän sanoi. "Gabrielle taasen antaisi noille varastaville 'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain pistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin eikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita hedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia."